Pour la justice

Will the US Meet Its Waterloo in Afghanistan and Iraq?
2nd Anuradha Ghandy Memorial Lecture
by Dr. Jan Myrdal
(Global Research, February 9, 2010
- 2010-02-06)

Dear friends!
I am deeply honoured by being invited to hold this memorial lecture in honour of the late Anuradhu Ghandy, a great Indian revolutionary and intellectual.
At present, the US is waging two wars in West and Central Asia. In both of them the US have clear economic and strategic goals. A third war, one against Iran seems to be looming - the faithful British ally Blair mentioned Iran 58 times during the Chilcot testimony last week. As all these wars are directed against and conducted in Muslim countries they also take on the colour of what Huntington called Wars of Cultures.
This in itself is dangerous. These wars are becoming a factor in the rising tide of ethnical and religious contradictions. In Europe it is evident that the sharpened conflict about jobs and housing in the economic crisis between immigrants from Asia and Africa and local populations are being given religious and racial colouring by different reactionary groups.
The US seems to have learned from the British how to use and develop such contradictions in order to try to secure their own rule. They now develop the conflict between Shi’a and Sunni in Iraq like the British developed the conflicts in Cyprus, Palestine and South Asia (Bengal!).
Possibly also with the same historically tragic long term results.
In both Iraq and Afghanistan the people have had to pay heavily -both materially and in dead and wounded - for the US war. At the same time it has proved impossible for the US and their more or less willing allies to gain a clear victory despite the fact that they have managed to install themselves militarily in the oil rich Iraq.
But what is generally important is that what is called the ”War on Terror” has led to the militarisation of both the US and its allies; the long range effect in our countries has been the rise of modern police states. Even my own country - Sweden - has as a result seen the deterioration of traditional legal and civic rights.
But that the US and its empire in the longer run is doomed to failure is evident. No tree grows up into heaven. The US is a paper tiger, as Mao put it. It will follow the road of other world empires. The Roman and Spanish - and British. But that is a very general statement, it does not say when and how that empire will come to its end. But if it does so by meeting a Waterloo is another question., It is of course possible that its end will be of the Waterloo kind; a defeat like that of Napoleon by a coalition of powers. That is possible. Washington is after all waging its present wars on credit.
If China, The European Union, the Gulf states refused to finance the present wars of the United States any longer then they would stop.
It would be as turning the ignition key in a car. But even if these powers are getting reluctant they are much too afraid of the resulting financial meltdown; you could say that the US is blackmailing them to continue financing its wars by threatening suicide!
Already in the war against Iraq it was difficult for the US to get its European allies like France and Germany to become willing allies.
Today with the continuing war against Afghanistan there are new and increasing signs of tension. The European Union is beginning to act as if it has its own agenda in the Afghan war. China is showing increasing signs of uneasiness. China Daily published an interesting article by Han Dongping ”Say no to NATO use of the Wahan Corridor” on January 15th. Even if the paper stated that the opinions expressed do not necessarily reflect those of the China Daily” the publication indicates that they are not contrary to the opinion of the Chinese government.
But still I don’t think that such a Waterloo ending of the US empire is imminent. A repetition of the Soviet breakup after the military defeat in Afghanistan would of course be possible. The internal economic and social difficulties and conflicts in the ever more deeply divided United States are great. But still, they might not be as acute as those of the Soviet Union twenty years ago when the defeat in a relatively minor war triggered a total collapse of the system.
There is instead another Napoleonic example of an empire nearing it send. The US empire is now getting involved in its ”Spanish War”.
It was the Spanish war that signalled the end of the Napoleonic empire.
For the first time the army of Napoleon got bogged down in un-
winnable war. A war against a people in arms. As it dragged on it sapped the power of the undefeatable French army. The situation of the French forces in Spain are not unlike those of the US forces in Afghanistan.
A militarily superior army is met by a popular resistance by poorly armed peasants. (There are great differences of course - the role of Great Britain for instance.) The war becomes unwinnable. The costs (a million dollars a year for each US soldier in Afghanistan) mount and the war becomes ever more cruel while the results are not to be seen.
But there is also another lesson to be learned from the Spanish war of Napoleon. He had installed his brother as king of Spain. The policies of that king were officially liberal in the Napoleonic sense. For example the hated inquisition was abolished. But this did not endear the French occupation to the poor peasants. One could say that the Spanish people preferred the inquisition to the officially liberal French occupiers.
In their propaganda the US is in Afghanistan to help the Afghan people.
That is the normal verbiage of colonialism and imperialism. I remember when Mussolini was going to attack Ethiopia. It was the first such war I remember following on the radio. In the League of Nations his diplomats declared that Italy was waging this war in order to liberate the people from slavery and feudalism.
Of course Haile Selassie was a feudal monarch and official slavery had only just been abolished but certainly still existed. But I remember my parents laughing at Mussolini. His propaganda was fake. His troops were not there to liberate the people but for the loot to themselves and an empire to Mussolini.
Today it seems according to some Swedish politicians that the US forces, the NATO forces and the Swedish soldiers sent to Afghanistan are there to liberate the women of Afghanistan.
When some friends on the left side in politics begin to talk about liberating the women of Afghanistan from the Taliban I remind them first of how the Spanish peasants preferred the inquisition to the French occupiers and then point out that if they want to send Swedish soldiers abroad to liberate women there are other more suitable targets. The Swedish state does not allow men to buy women. Those who do are punished. But in Germany prostitution is legal. Hamburg on the other side of the Baltic is one of the large and legal prostitution centres of Europe. The German state takes much revenue in taxes from the Hamburg brothels. (Many of the women working in these brothels are trafficked from Africa, Asia, Eastern Europe.) Sweden could of course send its army, navy and air force to Hamburg in an attempt to liberate these unfortunate prostitutes from the tax paying brothels of Hamburg.
But we do not. Instead we send our soldiers to Afghanistan where they are to liberate Afghan women side by side with brothel keepers from Germany.
Up to now I have been discussing this fifth Afghan war from outside.
As if the interesting question was how much the war costs to the US (and to NATO and the European Union). But the real question is of course that it is a war against Afghanistan and its people. For me that is the main question. Not only in general but because I have a great feeling for the country and the people. It is now more than fifty years ago I and my wife came driving to Afghanistan in July 1958.
We were young, we were poor, we then travelled all around in Afghanistan that year and the next. We even drove up the Wakhan Corridor and up the Kunar valley to the Bashgul valley in Kafiristan.
Our small car was like donkey. The reason we got all these travel permits was simple: ”You are from a small neutral country.” Britishers and Americans did not get them.
Even if we travelled in border areas where there was some tribal fighting we were always protected by the pushtun tribal tradition.
Unarmed travellers are guests. Of course we were unarmed. If we had carried arms we would have been regarded as enemies. I know some who did. They disappeared. They had not shown respect.
We travelled all around the country, stayed in big cities like Kabul (where we had a small house) and Herat, in robats high up in the mountains as with black tent nomads. The Afghans were always friendly, my wife and I never met a harsh word. Everybody was helpful. We often had punctures (16 in one day - in 1959 when our tires were bad) the truck drivers then always stopped and asked if we needed help. It was a partly tribal, partly feudal society but if you were from a small neutral country, behaved in a polite way and showed respect people were friendly, helpful and polite to you.
This is not the Afghanistan you meet in British travellers tales but it is the Afghanistan we met in the fifties and seventies when we were living there. I then also wrote two books on Afghanistan that are in their sixth edition now and sold through the Swedish association ”Afghanistan Solidaritet”.
I have wanted to say this as this war for me is not just any war but a war against people I know and who are close to me. These last two Afghan wars have been barbaric. My anger is so strong that I can feel the taste of blood in my mouth when I see TV pictures of US marines, Swedish mercenaries or NATO soldiers in Afghanistan and my deepest personal feeling then is that the only good foreign soldier on Afghan soil is a dead one. But that is a personal feeling that I have to repress in order to be useful in the solidarity work.
Because in this war the international solidarity with the Afghan people is needed.  I know that the Afghans will defend their land and people as they always have done. This fifth Afghan war is as horrible as the first barbaric three British wars and the fourth Russian one. The international solidarity is necessary not only in order to see to it that the price the Afghan people this time when the US empire is conducting the war will not be unbearably high but also for our own sake. As long as we can not stop our states participating in such a war we are both responsible for the cruelty to the Afghan people and at the same time our possibilities to change our own society are lessened.
The solidarity movement is not a political movement for the sake of others but for our own sake.
In Germany, Great Britain, Sweden and most of Western Europe a growing opinion - a majority in most cases - are demanding the withdrawal of forces from Afghanistan. This is creating increasing difficulties for the European governments taking part in the war. If we can strengthen this then it will become increasingly difficult for our governments to continue this war against the Afghan people.
In Sweden we founded a solidarity movement when the fourth war began.
It had to carry through a great struggle with false leftist groups trying to support the occupation policies of the then Soviet Union. We at that time discussed a principal question that had been central in European politics since the French revolution; the impossibility of carrying the revolution to others on bayonettes. In that Robespierre was right and Danton has been proved wrong! There was at that time areal left wing movement in Afghanistan but it was drenched by Soviet troops.
As the movement for Afghanistan grew in Sweden during that war time it also evolved into a state supported NGO organising schools and hospitals in the post-Soviet era in Afghanistan.
With the US war against Afghanistan it tended to follow the Swedish government line (not surprising as it was the state that paid it).
What then had to be built up was a new and growing movement based on the demand that all foreign troops should leave Afghanistan: ”Afghanistan Solidaritet”.
We work together with other organizations with discussions, meetings, exhibitions, demonstrations and our own magazine. ”Afghanistan Nu”.
It is not a sectarian organisation The former Swedish minister of defense and speaker of the parliament Thage G. Peterson who took the initiative to the appeal for calling home the Swedish force from Afghanistan is one of its most prominent members and activists.
Together with other social democratic politicians and prominent diplomats he demands that Sweden should return to its traditional foreign policy. ”As a minister of defense I would not have allowed Swedish armed forces to be used in this way.”
The Swedish political situation is very labile. The elections this fall now seem to result in a change of government. Against the present conservative led government stands a coalition of the Social Democrats, the ”Greens” and the ”Left”. The party chairman of the ”Left” has just declared that he will stand by the demand to take home the troops even if the elections will result in a change of government with the ”Left” entering the new government.
If we are able to succeed in this work and change at least the Swedish participation in the Afghan war that could be a help to the Afghan people. Let us hope!
¤
Jan Myrdal (s. 19.7.1927) is a prominent and distinguished Swedish author.

¤
Kirjoitin jokin aika sitten Alpo Rusin Johannes Koskisesta tekemästä kantelusta oikeuskanslerille (OKa) otsikolla ”Salattu (?) uutinen: A. Rusi kanteli entisestä oikeusministeristä”.

Tuolloin en olut varma siitä, ettei uutista ollut myös muussa mediassa. En ole vieläkään varma, mutta näyttää siltä, ettei uutinen ole levinnyt IS:ää (ja mainittua US-blogikirjoitusta) laajemmalle.

Mitä tästä opimme? No, emme mitään. Mutta nyt ymmärrämme, ettei yksilön oikeusturva ole maassamme hyvissä käsissä. Julkisen vallan tyytymättömyys yksilöitä kohtaan saa valtamediassa aina näkyvän sijan. Sen sijaan kaikki se, mikä koskee yksityisen kansalaisen perusteltua tyytymättömyyttä julkista valtaa kohtaan (mukaan lukien salaisen poliisin toiminnan), pyritään enemmän tai vähemmän salaamaan. Alpo Rusin tapauksessa valtamedia ei halua, että kansalaiset saavat tietää siitä, että hän haluaa oikeudelliseen vastuuseen niin entisen oikeusministerin kuin suojelupoliisinkin asianomaiset toimijat.
¤
”Alpo Rusi kanteli Johannes Koskisesta” [oikeuskanslerille] (IS 6.2.2010)
¤
Käräjäoikeuden Alpo Rusia koskevan päätöksen (8.11.2007 nro 30764) mukaan oikeusministeri Johannes Koskinen lausuma (lehtihaastattelussa 12.6.2003) oli Alpo Rusin syyttömyysolettaman vastainen. Lausuma oli seuraavanlainen: ”On todettu, että juuri törkeään vakoilurikokseen ei löytynyt näyttöä, mutta sen sijaan kylläkin sinänsä lainvastaisesta toiminnasta. Rikoksen vanhentumisen takia ei ole voitu tutkia, missä määrin on syyllistytty tavalliseen rikokseen.”
¤
Asian ymmärtämiseksi on siis oivallettava, että silloisen oikeusministerin lausuma loukkasi Alpo Rusin tärkeää ihmis- ja perusoikeutta, oikeutta syyttömyysolettamaan.

¤
”Palmen murha ei vanhene kohta koskaan”

5.2.2010

”Ruotsi muuttaa lainsäädäntöään niin, että pääministeri Olof Palmen murhan tutkimukset eivät pääse vanhenemaan.”

”Palmen murhasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 25 vuotta. Jotta yhä käynnissä olevat murhatutkimukset eivät tuolloin vanhenisi, valtiopäivät päätti poistaa erittäin vakavilta rikoksilta vanhentumisajan ensi kesänä. Sen jälkeen murhien, tappojen ja kansanmurhien tutkimukset voivat jatkua ilman aikarajoja.”

”Pääministeri Olof Palme murhattiin Tukholmassa 28. helmikuuta 1986. (…)”

”Poliisilla on yhä virallisesti 11-jäseninen ryhmä selvittämässä murhaa. Käytännössä Palme-tutkimuksia tekee kuitenkin vain 3–4 poliisia, ja hekin muiden töidensä ohella.”

(…)
Poliisin Palme-ryhmän johtaja komisario Stig Edqvist (…)”
¤

Chilensk yrkesmördare pekas ut i ny bok som Olof Palmes mördare

Feb 28, 2008 11:46 CET
22 år efter mordet på Olof Palme pekar journalisten och författaren Anders Leopold, Malmö, i sin nyutkomna bok ”Det svenska trädet skall fällas” ut den man som han anser sköt Olof Palme i korsningen Sveavägen-Tunnelgatan den 28 februari 1986. Anders Leopold är en av de få journalister som grävt i Palmemordets internationella spår ända sedan attentatet genomfördes.

Den man han pekar ut heter Roberto Thieme, 65 år. Han lever i Chile och gjorde så sent som i december 2004 i Radio Cooperativa avbön och bad om ursäkt för de grymheter han och hans kumpaner i Chilejuntans tjänst begått.

Fyra dagar efter mordet på Palme (se spaningsprotokoll 860304 här under) lämnade exilchilenaren José Jara Rioseco uppgifter till polisen i Malmö och senare vid två förhör med den svenska säkerhetspolisen Säpo att Roberto Thieme och Julio Izquierdo, kända yrkesmördare i den chilenska säkerhetstjänsten, befann sig i Stockholm när Olof Palme mördades.

Thieme var chef för den militanta delen av den fascistiska nationalistfronten ”Patria y Libertad” (PYL) (Fatherland and Liberty). Organisationens verksamhet finansierades av den amerikanska underrättelsetjänsten CIA och låg tillsammans med militären bakom kuppen mot den folkvalda socialistiska presidenten Salvador Allende 1973.

Roberto Thieme sköt som ung militär på öppen gata ihjäl general René Schneider i Santiago de Chile 1970, den nyvalde presidentens blivande försvarsminister. Mordet väckte enorm uppståndelse och raserade med en gång chilenarnas dröm om en framväxande demokrati i landet.

Thieme fick asyl i Argentina varifrån han smugglade vapen till medlemmarna i PYL. Han återvände till Chile 1973 och var en av ledarna i den första kuppen mot Allende den 29 juni samma år. Den misslyckades och kuppdeltagarna hölls en kort tid i fängelse medan Thieme själv tog sig tillbaka till Argentina. Arméledningen med Pinochet i spetsen såg till att fångarna snabbt släpptes och Thieme kallades hem. Innan han återvände sa han i en intervju för tidningen La Prensa i Buenos Aires:

”Tiden har kommit för oss att gripa till vapen för att försvara vårt faderland. Om priset för friheten betyder ett inbördeskrig är vi beredda att betala det.”

Tidningen uppgav även att Patria y Libertad och utländsk militär (CIA) förberedde en invasion av Chile. Natten till den 26 juli 1973 mördade Thieme och en grupp ur PYL Allendes närmaste man inom flottan, kapten Arturo Araya. Detta medgav han inte utan stolhet i sin intervju med Radio Cooperativa. De var ju revolutionärer,

Den 11 september genomförde PYL, armén och flottan under Pinochets ledning och CIA kuppen mot den folkvalde presidenten Salvador Allende som sköts till döds i presidentpalatset.

Dagen efter kuppen upplöstes PYL. Dess medlemmar, med Thieme som en av ledarna, blev kärntruppen i den fruktade och blodbesudlade säkerhetstjänsten DINA.

Roberto Thieme stod Pinochet mycket nära och han förälskade sig i dennes äldsta dotter Lucia. Men hans inställning till juntaledaren förändrades markant när denne arresterades i London 1998 och han började nu på olika sätt göra avbön. Samtidigt klandrade han Pinochet för att denne inte visade någon ånger över alla de grymheter han varit ansvarig för.

Den 2 december 2004 skrev Thieme och flera av hans närmaste män i f d PYL under ett dokument, Valech Report, där de bad om ursäkt för den terror de bedrivit mot civilbefolkningen under militärjuntans ledning.

Exilchilenarna i Europa höll med sin livlina uppsikt på de mordpatruller från den blodbesudlade chilenska säkerhetstjänsten DINA som var ute för att tysta högljudda opponenter mot chilejuntan. Thieme och hans kumpan Julio Izquierdo var en av de mest fruktade - och därför också mest välkända. På de flesta ambassader tjänstgjorde folk som i hemlighet och med risk för sitt liv var lojala mot den chilenska fackföreningsrörelsen och motståndsgrupperna. De hade kontroll på de här gruppernas förflyttning i Europa.

Vid tre tillfällen hördes exilchilenaren José Jara Rioseco av Malmöpolisen och säkerhetspolisen om uppgifterna att de båda proffsmördarna kom till Stockholm drygt en vecka före attentatet mot Sveriges statsminister.

I en intervju med Anders Leopold, då som reporter på Expressen, förklarade Rioseco att hans rädsla för poliser gjorde att han tvekade. Men han såg det som sin skyldighet att berätta om sina informationer och misstankar och gick till Malmöpolisen fyra dagar efter mordet. Varken han eller hans kamrater förstod varför polisen inte fortsatte med utredningen kring Thieme och Izquierdo. Rioseco har i dag återvänt till Chile.

Han namngav aldrig sin källa men det sannolika är att personal på ambassaden i Bonn slog larm och även hade uppgifter om att Thieme och Izquierdo avrest till Stockholm via Köpenhamn.

Förklaringen till att detta heta internationella spår lades ner fann författaren i Granskningskommissionens betänkande 1999 där det står:

”Vid tre tillfällen i mars 1986 och i juli 1990 berättade José R för säkerhetspolisen i Malmö och Malmöpolisen att han från en ”källa” hade hört att Michael Townley - alias Roberto Thieme - och Julio I hade mördat Olof Palme på uppdrag av Pinochetregeringen i Chile.”

Spaningsledaren Hans Holmér och Säpo-chefen Sune Sandström hade gjort två fruktade yrkesmördare till en och samma person. Townley hade gripits och dömts för tre mord på f d politiker i Allendes tjänst. För FBI avslöjade han att ett annat namn på Pinochets dödslista, det enda utländska, var Sveriges premiärminister Olof Palme.

Michael Townley var i Madrid 1976 (samma år som han sprängde Allendes f d USA-ambassadör Bernardo Leighton i luften i Washington) för att slutföra uppdraget att eliminera Palme vid Socialistinternationalens möte men tvingades avbryta operationen (eller, vilket är oklart, på grund av att Palme uteblev). Ett nytt försök gjordes, enligt Riosecos vittnesmål, av Thieme och Izquierdo vid Socialistinternationalens möte 1984. Då stoppades de på Madrids flygplats, greps för olaga vapeninnehav och utvisades.

Den 31 januari 1979 lämnade UD till pressen ut den hemligstämplade rapport som ambassadsekreterare Peder Hammarskjöld sammanställt den 9 september 1977. I denna avslöjade fackföreningsledaren Victor Toro Ramirez, som under två år varit fängslad och utsatt för tortyr, inför United Nations Working Group of Human Rights in Chile, att en dödslista skriftligen godkänd av Pinochet sammanställts i tortyrcentralen Villa Grimaldi i Santiago den 21 juni 1976. Det enda utländska namnet var Olof Palme.

På denna lista fanns bl a general Carlos Prats, mördad i Buenos Aires, Orlando Letelier, sprängd i luften i Washington, Bernardo Leighton, skjuten i ryggen med två skott tillsammans med hustrun Eva på öppen gata i Rom (en kuslig parallell till Palmemordet, båda överlevde med svåra skador) och Olof Palme, skjuten i ryggen på öppen gata i Stockholm.
I en intervju för Svenska Dagbladet den 1 februari 1979 sa Olof Palme:

”Att jag fanns på Chilejuntans dödslista fick jag veta redan 1975. Det är faktiskt första gången som en regering utsatt mig för ett hot.”

Michael Townleys planerade attentat blev känt i Sverige och Palme stod länge under särskild bevakning. Townley levde vid tiden för mordet på Palme under annat namn skyddad och bevakad av FBI i ett s k ”Witness Protection Program”. Han var den första person Lisbet Palme pekade ut sedan hon sett Townleys ansikte i en tidningsartikel och tyckte att han liknade en av de två män hon sett på Västerlånggatan dagarna före mordet. Det fick spaningsledningen att be FBI kontrollera Townley. Och då det i rapporten står att denne inte lämnat USA så fanns inte heller hans ”alias” Thieme i Stockholm. Spåret lades ner.

Här begicks enligt Anders Leopold det allvarligaste misstaget i hela Palmeutredningen.
”… alias Roberto Thieme” finns dessutom inte med i det här spaningsuppslaget och måste alltså ha lagts till någonstans i utredningen och därmed effektivt satt stopp för en fortsatt granskning av Chilespåret, anser han.

Detta är spaningsuppslaget i sin helhet:
SPANINGSUPPSLAG
860304

”JOSÉ JARA RIOSECO uppgav följande: Han har hört från en ”källa”, att två chilenska medborgare vid namn Roberto THIEME och Julio IZQUIERDO, ca 40 år gamla, ankom med flyg från Santiago, Chile till Bonn, Västtyskland. Där vistades de på den chilenska ambassaden. För cirka 15 dagar sedan lämnade männen Bonn med flyg och reste till Kastrup, Danmark. Där såg JARA:s ”källa” de två männen, när de tog flyget till Stockholm. I Stockholm gick männen under jorden.
JARA och en av hans kamrater är övertygade om att de två männen är skyldiga till mordet på statsminister Olof PALME. Detta har de utfört på uppdrag av den chilenska regeringen. Olof PALME fanns på general Pinochets svarta lista sedan lång tid tillbaka.
För två år sedan var Olof Palme hotad till livet under sitt officiella besök i Madrid, Spanien. Vid detta besök blev de två omnämnda männen gripna för olagligt vapeninnehav av den spanska polisen. Därefter blev de utvisade till Chile.
Det vapen av en revolvertyp, som nämnts i samband med mordet på Olof PALME är ett vanligt tjänstevapen vid den chilenska polisen.
JARA känner de två männen som yrkesmördare, vilka arbetat för f d general Roberto VIAUX och president FREI. Männen tillhör den fascistiska organisationen Patria y Libertad - Fosterland och frihet. År 1970 gjorde de sig skyldiga till mord på general SCHNEIDER i Santiago.”

Om tidpunkten för de båda chilenarnas avfärd från Bonn stämmer befann sig Thieme och Izquierdo i Stockholm när Olof Palme vid ett möte i Folkets hus i Stockholm fördömde apartheidregimen. En vecka före mordet. Enligt Säpo kryllade det av sydafrikanska agenter vid det här mötet där också ANC-ledaren Oliver Tambo deltog.

Vittnen har uppgett att den beryktade sydafrikanske yrkesmördaren Craig Williamson befann sig i Stockholm vid den här tidpunkten. Han har tidigare utpekats som den som planerade attentatet vilket han dock har förnekat. Williamson rekryterades i början av 1970-talet till Sydafrikas säkerhetspolis och kom att delta i flera attentat, både i Sydafrika och utomlands mot ledande personer inom ANC vilket han också erkänt. 1985 övergick han till den militära underrättelsetjänsten och verkade i ett antal privata företag, däribland ”Longreach Ltd” som täckmantel för olika typer av ljusskygga aktiviteter.

Den förre ANC-ledaren och sedermera sydafrikanske presidenten Nelson Mandela antydde för Lisbet Palme att Palme sköts av sydafrikanska agenter. Även här fanns en dödslista med Palmes namn högst upp, enlig Mandela. Palme låg bakom stenhårda sanktioner mot Sydafrika och var välvilligt inställd till att flyktingar från Sydafrika fick asyl i Sverige.

Var fanns då kopplingen mellan CIA, Chile och Sydafrika? Författaren fann den i en artikel i Washington Post och i en radiointervju i Los Angeles med en avhoppad CIA-agent.

Den 18 december 1987 skrev Washington Post att brigadgeneral Pedro Espinoza, som ledde DINA:s utlandsaktiviteter, befann sig i Pretoria från 1985 till 1987 där han organiserade den sydafrikanska säkerhetstjänstens verksamhet i jakten på apartheidmotståndare. Pedro Espinoza, som i dag sitter i fängelse i Santiago de Chile, var chef för bl a Michael Townley, Roberto Thieme och Julio Izquierdo.

I det nätverk över västvärlden som förenade den antikommunistiska kampen går, när det gäller Palmemordet, CIA, Chilespåret och Sydafrikaspåret i varandra. I en intervju i radiostationen KIEV i Los Angeles den 14 juli 1997 berättar den avhoppade CIA-agenten Gene ”Chip” Tatum om CIA:s drog- och vapenhandel som ledde fram till den s k Iran/Contrasaffären. I en 75 sekunder lång passus i intervjun, som författaren fått från reportern Peter Ford, uppger Tatum att den grupp han anförde, Operation Subgroup 3, som organsierats av vicepresident George Bush, lade ut uppdraget att eliminera Olof Palme till yrkesmördare i Sydafrika. Skälet var att Palme vägrat USA att använda sig av den svenska legala Bofors-routen för sin illegala vapenhandel. Olof Palme, som var FN:s fredsmäklare i kriget Iran-Irak, avsåg, enligt Tatum, att rapportera detta för sin uppdragsgivare.

Granskningskommissionen säger i sitt betänkande 1990:

”Vi anser att vissa motivbilder inte är tillräckligt bearbetade. Dessa brister har medfört att några enligt vårt synsätt jämförelsevis intressanta motivbilder, inklusive de brottshypoteser som kan rymmas inom dem förblivit obearbetade. Det gäller följande motivbilder:
* Bofors vapenaffärer
* Olof Palmes roll i förhållandet till Iran-Irak som krigförande parter.
* Det s k palmehatet, inte generellt, men i förening med svenska politiska motiv.”

Ordföranden, landshövding Lars-Eric Eriksson, var mycket kritisk mot Palmegruppens arbete och sa:

”Det är förvånande att arbete inom rättsväsendet kan bedrivas på det här sättet, särskilt när det gäller mordet på Sveriges statsminister.
Boken ”Det svenska trädet skall fällas” är en dokumentär i thrillerns form. Vem som avlossar skotten är inte centralt i handlingen varför ett avslöjande i förväg inte decimerar dramatiken. I huvudsak handlar scenariot om bakgrunden till varför Olof Palme måste tystas, planeringen och genomförandet av mordet.

Anders Leopold anser att det är uppenbart att attentatet mot Olof Palme var en konspiration med rötterna i illegala vapenaffärer, droghandel, girighet och hänsynslöst maktbegär. Men han menar att det givetvis är upp till den som tar del av det här materialet att lägga det sannolika och osannolika i vågskålarna och pröva om det står utom allt rimligt tvivel att det i grunden kan ha gått till så här.

http://nwo.11syyskuu.net/

http://www.youtube.com/watch?v=FwDhMN-mu7w

[lainaus alkaa:] 6.2.[2010]  Rikkoivatko poliisiviranomaiset perustuslakia kun estivät laittomasti Marko Sihvosta esittämästä mielipidettään 3.2.2010? Sihvonen oli kokenut nälkälakkonsa vastustuksen Eduskunnan ja poliisin toimesta päivittäin. Poliisin antamat lupaukset lakolle rikottiin poliisin toimesta kerta kerran jälkeen. Poliisi on muun muassa ilmoittanut, että jos Marko ei poistu paikalta heitetään hänet putkaan. Videon kuvausaamuna poliisit yrittivät repiä Markon asuntovaunusta irti siihen vaijereilla kiinnitettyä banderollia. Banderollissa luki teksti; ”korruptoitunut hallitus”. Eduskunnan henkilökunta taas yritti kieltää Markolta oikeuden keskustella ohi kulkevien kansanedustajien kanssa. Poliisi ja Eduskunta on vaikeuttanut toistuvasti Markon laillista oikeutta mielenilmaisuun, vaatimukset paikalta poistosta ovat koventuneet vaikka oikeudesta paikalla oloon on sovittu etukäteen ja kirjallisesti.

Marko Sihvonen haluaa korruptoituneen ja rahalla ostetun hallituksen ja eduskunnan kaatuvan. Hän myös haluaa suomalaisten maailman puhtaimman pohjavesialueen, Suomen öljyn, säilyvän kansan omistuksessa. Vain kahdeksan sinnikästä maanomistajaa on ”laillisen” pohjavesiryöstön esteenä Karvialla. Käy kysymässä lisää Markolta eduskuntatalon edessä sijaitsevalta asuntoautolta! Lähde[lainaus päättyi]

Vielä hiukan Alpo Rusin kafkamaisesta kohtelusta
¤
”Alpo Rusi kanteli Johannes Koskisesta” [oikeuskanslerille] (IS 6.2.2010)
¤
Käräjäoikeuden Alpo Rusia koskevan päätöksen (8.11.2007 nro 30764) mukaan oikeusministeri Johannes Koskinen lausuma (lehtihaastattelussa 12.6.2003) oli Alpo Rusin syyttömyysolettaman vastainen. Lausuma oli seuraavanlainen: ”On todettu, että juuri törkeään vakoilurikokseen ei löytynyt näyttöä, mutta sen sijaan kylläkin sinänsä lainvastaisesta toiminnasta. Rikoksen vanhentumisen takia ei ole voitu tutkia, missä määrin on syyllistytty tavalliseen rikokseen.”
¤
Hovioikeuden lainvoimaisella tuomiolla on Alpo Rusin tapauksen osalta todettu muun ohella seuraavaa:

¤Tietovuoto

”Hovioikeus toteaa, että käsiteltävän asian osalta rikostutkintaa

suorittaneella poliisilla ja niillä henkilöillä, joille poliisi näiden

aseman perusteella on harkinnut tarpeelliseksi ilmoittaa rikostutkinnasta,

on ollut velvollisuus olla ilmaisematta mitään rikostut-

kinnan suorittamisesta. (…)”

”Kysymys on siten siitä, onko joku suojelupoliisin virkamies tai

henkilö, jolle suojelupoliisi on harkinnut olevan painavia syitä ilmoittaa

rikostutkinnasta, rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan tai menetellyt

huolimattomasti tai varomattomasti salassa pidettävien

tietojen suhteen ja siten aiheuttanut tutkinnan suorittamista koskevan

tiedon tulemisen julkisuuteen. Hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus

(s. 53), että valtion korvausvastuu ei edellytä, että jonkun

nimetyn henkilön voidaan osoittaa syyllistyneen virheelliseen menettelyyn,

tässä tapauksessa salassapitovelvollisuuden rikkomiseen,

vaan riittävänä on pidettävä, että on uskottavaa, että joku viranomaisen

palveluksessa ollut tai siltä tiedon saanut salassapitovelvollinen

on menetellyt velvollisuuksiensa vastaisesti. Käräjäoikeus

on katsonut, että on jäänyt epäselväksi, mistä tieto vakoiluepäilyn

kohdistumisesta Rusiin on tullut, mutta tiedon on täytynyt

alunperin olla lähtöisin suojelupoliisista (…).” 

”Koska valtion viranomainen on tietovuotoon liittyen syyllistynyt

virheeseen tai laiminlyöntiin ja näin ollen tuottamukselliseen menettelyyn,

valtio on velvollinen korvaamaan Rusille siten viranomaisen

tuottamuksellaan aiheuttaman vahingon.”

¤Ilmaisukiellon asettaminen

”Esitutkintalain 48 §:n mukaan jos esitutkinnassa läsnä olevalle

henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään

koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään

ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta

niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Hovioikeus toteaa, että

Rusia oli kielletty kertomasta mitään kuulustelutilaisuuteen liittyneiden

keskusteluiden ja kuulustelun sisällöstä. Edellä mainitun

säännöksen perusteella kielto voi koskea vain ulkopuolisiin henkilöihin

liittyviä tietoja. Rusille annetusta kiellosta ei ole ilmennyt,

että Rusia itseään koskevat seikat olisi suljettu ilmaisukiellon ulkopuolelle,

minkä vuoksi Rusi on saattanut olla siinä käsityksessä,

että hän ei ole saanut ilmaista tutkittavasta asiasta mitään.

Viranomaisilla on velvollisuus noudattaa toiminnassaan sellaista

huolellisuutta, että asianosaisille tehtävät ilmoitukset heidän oikeuksistaan

ja velvollisuuksistaan vastaavat tarkoin laissa säädettyä,

mitä vaatimusta Rusille annettu ilmaisukielto ei ole täyttänyt

siltä osin, kuin on ollut kysymys Rusia itseään koskevista seikoista.

Valtion viranomainen on tältä osin syyllistynyt julkista valtaa käytettäessä

virheelliseen menettelyyn, jossa asianomaisen toimen

suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Valtio on siten velvollinen korvaamaan Rusille tältä osin viranomaisen

tuottamuksellaan aiheuttaman vahingon.”

¤Valtioneuvoston jäsenen antama haastattelulausuma

”Hovioikeus katsoo, kuten käräjäoikeuskin (…), että
silloisen oikeusministeri Johannes Koskisen lausuma

lehtihaastattelussa 12.6.2003 on ollut syyttömyysolettaman vastainen.

Oikeusministerin asiana ei ole ollut ottaa kantaa yksittäiseen

rikostutkintaan. Ottaessaan kuitenkin kantaa yksittäiseen rikostutkintaan

hänellä on ollut velvollisuus noudattaa erityistä varovaisuutta

kannanottonsa suhteen.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö

on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen

tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Oikeus-

käytännössä on pidetty julkisen vallan käyttönä myös sellaisia viranhoitoon

liittyviä toimenpiteitä, joissa ei ole ollut kysymys mistään

muodollisesta päätöksentekomenettelystä, mutta joilla on ollut

tosiasiallisesti vaikutuksia kansalaisen asemaan. Hovioikeus

katsoo, että ministerin asemaan liittyvä merkittävyys ja näkyvyys

ja tehtävien laaja-alaisuus huomioon ottaen kaikkia valtioneuvoston

jäsenen toimia omalla toimialallaan, mitkä toimet ovat omiaan

vaikuttamaan yksittäisen kansalaisen asemaan, on pidettävä edellä

kerrotussa säännöksessä tarkoitettuna julkisen vallan käyttönä.

Selvää on, että haastattelulausumaa on Koskiselta pyydetty juuri

hänen oikeusministeriasemansa takia. Kysymyksessä olevan Koskisen

menettelyn on katsottava tapahtuneen julkista valtaa käytettäessä.

Menettelyn osalta toimen suorittamiselle kohtuudella asetettavia

vaatimuksia ei ole noudatettu. Valtion viranomaisen on siten

katsottava menetelleen virheellisesti haastattelulausuman suhteen.

Valtio on velvollinen korvaamaan Rusille tältä osin valtion viranomaisen

tuottamuksellaan aiheuttaman vahingon.”

Vahinko

Yleistä

Vahingonkorvauslain 5 luvussa on säädetty korvattavasta vahingosta.

Asiassa on kysymys asianomaisena ajankohtana voimassa

olleen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä (412/1974) tarkoitetusta

henkilövahingosta sekä saman luvun 6 §:ssä (412/1974) tarkoitetusta

henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeus toteaa, että sanotuissa

vahingoissa on kysymys toisiinsa nähden erityyppisistä vahingoista

ja myös niiden korvausvastuun edellytykset poikkeavat

toisistaan. Sen vuoksi korvausvelvollisuus niiden osalta on, toisin

kuin käräjäoikeus on korvauksen määrännyt, määrättävä kummastakin

erikseen.

Kipuun ja särkyyn verrattava kärsimys

Rusi oli toukokuussa 2002 käynyt lääkärin vastaanotolla rikostutkinnasta

aiheutuneiden psyykkisten oireiden vuoksi. Rusille oli

määrätty lääkitystä ja oli sovittu hoitokontaktin jatkumisesta. Rusille

oli määrätty sairauslomaa 7.2. ja 21.4.2003 väliseksi ajaksi

stressireaktion ja unihäiriön vuoksi, mitkä oireet olivat liittyneet

kuulusteluihin ja kokemukseen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Hovioikeus katsoo, että Rusilla olleiden psyykkisten oireiden on

täytynyt osaksi johtua jo siitä, että hänen menettelyään oli tutkittu

rikostutkinnassa Rusin ollessa syylliseksi epäiltynä. Tältä osin Rusilla

olleet oireet ovat olleet seurausta viranomaisen sinänsä lainmukaisesta

toiminnasta. On kuitenkin selvää, että Rusin oireet

ovat merkittäviltä osin johtuneet edellä kerrotusta tietovuodosta,

johon liittyvän vahingon valtio on velvollinen korvaamaan. Rusil-

la on asianomaisena ajankohtana voimassa olleen vahingonkorvauslain

5 luvun 2 §:n (412/1974) perusteella oikeus saada korvausta

kipuun ja särkyyn verrattavasta kärsimyksestä.

Todisteena esitetyistä lehtiartikkeleista ilmenee, että julkisuudessa

oli varsin usein viitattu muun muassa Saksan Demokraattisen Tasavallan

turvallisuuspalvelun Alpo Rusista laatimaan henkilötietokorttiin.

Rusilta virheellisen ilmaisukiellon johdosta puuttunut

mahdollisuus kertoa oma näkemyksensä henkilökortin merkityksestä

on ollut omiaan lisäämään edellä tarkoitettua tietovuodosta

johtunutta kärsimystä ja sen aiheuttamaa vahinkoa, minkä vahingon

valtio on velvollinen korvaamaan.

(…)
Henkinen kärsimys

(…)

Rusilla olleiden psyykkisten oireiden ja muun kärsimyksen on

edellä todetuin tavoin täytynyt johtua osaksi jo siitä, että Rusin

menettelyä on tutkittu rikostutkinnassa Rusin ollessa syylliseksi

epäiltynä. Tältä osin Rusille aiheutunut kärsimys on ollut seurausta

viranomaisen sinänsä lainmukaisesta toiminnasta, mistä valtio

ei voi olla korvausvastuussa. On kuitenkin selvää, että tietovuoto

ja ministerin haastattelulausuma ovat osaltaan aiheuttaneet Rusille

merkittävää kärsimystä.

(…)
Korvausta määrättäessä on otettava huomioon, että Rusia koskenut

rikostutkinta oli saanut erityisen laajaa julkisuutta ja sitä koskeva

asia oli ollut yleisessä tiedossa ja myös julkisuudessa pitkän

aikaa, ennen kuin virallinen syyttäjä oli päättänyt, että esitutkinta

ei antanut aihetta syytteen nostamiseen. On selvää, että tietovuoto

on aiheuttanut Rusille merkittävää henkistä kärsimystä. On myös

ollut ennalta arvattavaa, että rikosepäilyä koskeva asia saisi suurta

julkisuutta.

Edellä mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus pitää kohtuullisena

korvauksena Rusille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä

20.000 euroa.

(…)

¤
HELSINGIN HOVIOIKEUS TUOMIO 22.10.2009 Nro 2718 (ote)

Diaarinro S 08/172

RATKAISU, JOHON ON HAETTU MUUTOSTA

Helsingin käräjäoikeus 1 os. 8.11.2007 nro 30764

ASIA Vahingonkorvaus

VALITTAJA Suomen valtio

VASTAPUOLI Alpo Matti Ilmari Rusi

OIKEUDENKÄYNTIAINEISTON SALASSAPITO

Käräjäoikeus on 29.8.2007 tekemällään päätöksellä määrännyt, että

käsiteltävänä olevan asian oikeudenkäyntiaineistossa oleva esitutkintapöytäkirja

ja edellä mainitussa käräjäoikeuden päätöksessä

tarkemmin mainitut esitutkintapöytäkirjan liitteet on pidettävä salassa

20 vuoden ajan 29.8.2007 lukien.

VALITUS Suomen valtio on vaatinut, että Alpo Matti Ilmari Rusin kanne

hylätään siltä osin, kuin Alpo Rusi on vaatinut korvausta henkisestä

kärsimyksestä (kohta 2), tai että valtion tältä osin Rusille

maksettavaksi tuomittua korvausta alennetaan.

Vaikka katsottaisiin, että rikosepäilyä ja esitutkintaa koskevaa salassapitovelvollisuutta

olisi rikottu, ei asiassa ole kuitenkaan ilmennyt,

että viranomaisen toiminnalle kohtuudella asetettavia

vaatimuksia tältä osin ei olisi noudatettu. Suojelupoliisin piirissä

tieto asiasta oli ollut rajoitetulla piirillä. Tietoa oli annettu niin rajoitetulle

piirille kuin mahdollista. Siten oli noudatettu kohtuullisia

varotoimenpiteitä ja toimittu riittävän huolellisesti. Pelkkä tietovuodon

tapahtuminen sinänsä ei perustanut valtiolle vahingonkorvausvastuuta.

Esitutkinta oli aloitettu 13.5.2002. Ennen sanottua ajankohtaa ja

sen jälkeen aina televisiouutisten lähetykseen 10.9.2002 saakka

kysymys oli ollut olettamuksiin perustuvista epämääräisistä huhuista.

Näiden osalta ei voitu tehdä johtopäätöstä siitä, että joku

olisi rikkonut salassapitovelvollisuuttaan. Valtio ei ollut vastuussa

sellaisista huhuista. Kaiken kaikkiaan oli jäänyt epäselväksi, minkälaisen

tapahtuman tai toiminnan kautta tieto tai huhu asiasta oli

levinnyt julkisuuteen. Mahdollinen huolimattomuus oli joka tapauksessa

äärimmäisen lievää, mikä ei perustanut valtiolle korvausvastuuta.

Ankaraa vastuuta valtiolla ei ollut.

Oikeusministeri Johannes Koskisen haastattelun sisältö ei ollut

syyttömyysolettaman vastainen eikä vääränsisältöinen. Koskisen

lausuma oli koskenut tutkittua asiaa kokonaisuutena, ei pelkästään

Alpo Rusia yksin. Jukka Rusin myöntämä menettely oli ollut selvästi

lainvastaista, mutta syyteoikeus siltä osin oli vanhentunut.

Koskisen lausuma ei ollut sisältänyt kannanottoa Alpo Rusin syyllisyyden

puolesta. Koskisen lausumaan ei liittynyt mitään henkisen

kärsimyksen korvaamista koskevassa säännöksessä mainittua

rikosta. Tältäkään osin perusteita korvaukselle henkisestä kärsimyksestä

ei ollut.

Tuomittu korvaus poikkesi oikeuskäytännössä hyväksytyistä kärsimyskorvauksen

määristä olennaisesti ja oli siten liian suuri.

Kohtuullinen korvaustaso olisi enintään 8.000 euron luokkaa; korvaustasoon

alentavasti vaikutti se, että kysymyksessä saattoi olla

enintään tuottamuksellinen vahingon aiheuttaminen. Tietovuodon

aiheuttama vahinko oli koskenut lähinnä 10.9.2002 ja syyttämättäjättämispäätöksen

11.6.2003 välistä aikaa. Kysymys oli suhteellisen

lyhyestä ajasta, jonka aikana valtion taholta ei ollut tapahtunut

mitään virheellistä tiedottamista. Rusille annetun ilmaisukiellon

osalta ei ollut aiheutunut korvattavaa vahinkoa.

VASTAUS Alpo Matti Ilmari Rusi on vaatinut, että valitus hylätään ja valtio

velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista

hovioikeudessa kaikkiaan 28.204,14 euroa korkoineen.

Jo ennen valituksessa mainittua televisiolähetystä 10.9.2002 oli

esiintynyt puheita Alpo Rusista, vakoiluepäilystä ja suojelupoliisista.

Pelkistä huhupuheista ei siis ollut ollut kysymys. Tiedotusvälineet

eivät olisi voineet päätellä mistään Alpo Rusin nimeä

vaan tiedon Alpo Rusista oli täytynyt tulla suojelupoliisin piiristä.

Merkityksetöntä oli, kuka tiedon oli vuotanut, ja olennaista oli, että

tietoa olisi tullut varjella niin, että se säilyy salassa. Suojelupoliisi

oli useiden esimerkkien valossa suhtautunut leväperäisesti kysymyksessä

olleen arkaluonteisen tiedon salassapitoon. Tiedon

päätyminen suuren joukon tietoisuuteen ja edelleen tiedotusvälineisiin

ei olisi ollut mahdollista, jos tiedon salassapidon kannalta

kohtuudella asetettavia vaatimuksia olisi noudatettu.

Ministeri Koskisen lausuntoon oli sisältynyt toteamus lainvastai-

sista toimista. Huomioon ottaen, että tiedotusvälineissä vakoiluasiasta

oli kirjoitettu nimenomaan Alpo Rusia koskevana, sillä seikalla,

oliko Koskinen tarkoittanut Alpo vai Jukka Rusia vai molempia,

ei ollut merkitystä asian arvioinnissa. Koskinen oli antanut

ymmärtää, että oli mahdollista, että Alpo Rusi oli syyllistynyt

vakoilurikokseen. Valtio oli loukannut syyttömyysolettaman periaatetta.

Tiedotusvälineille vuotanut tieto oli johtanut Alpo Rusin kannalta

yksipuoliseen ja erittäin kielteiseen julkiseen käsittelyyn tiedotusvälineissä,

mikä oli aiheuttanut Rusille poikkeuksellisen suurta

kärsimystä. Tuomittu kärsimyskorvauksen määrä oli mitoitettu oikein;

kysymys ei ollut ns. keskivertotapauksesta, jonka perusteella

korvaus olisi määritettävä.

(…)
HOVIOIKEUDEN RATKAISU

(…)
Pääasia Mistä hovioikeudessa on kysymys

Hovioikeudessa on kysymys siitä, ovatko valtion edustajat julkista

valtaa käytettäessä syyllistyneet virheisiin tai laiminlyönteihin vahingonkorvauslain

3 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla niin, että

toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon

ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu, ja

onko valtio sen johdosta velvollinen suorittamaan Rusille korvausta

vahingonkorvauslain 31.12.2005 saakka voimassa olleessa 5

luvun 2 §:ssä (412/1974) tarkoitetusta kipuun ja särkyyn verrattavasta

kärsimyksestä sekä saman luvun 6 §:ssä (412/1974) tarkoitetusta

henkisestä kärsimyksestä, sekä mikä on näiltä osin vahingonkorvauksen

kohtuullinen määrä (kanteen kohta 2).

(…)
Käräjäoikeus on katsonut valtion korvausvastuun perustuvan virheelliseenmenettelyyn tietovuodon, Rusille asetetun ilmaisukiellon

ja ministerin haastattelulausuman osalta. Käräjäoikeus on katsonut,

että tietovuodosta ja Rusille asetetusta ilmaisukiellosta oli

aiheutunut asianomaisena ajankohtana voimassa olleen vahingonkorvauslain

5 luvun 2 §:ssä (412/1974) tarkoitettua psyykkisen tilan

häiriintymisestä johtuvaa kipuun ja särkyyn verrattavaa kärsimystä

sekä tietovuodosta ja oikeusministerin haastattelulausumasta

vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä (412/1974) tarkoitettua

henkistä kärsimystä.

(…)
Hovioikeuden

tutkittavana on näin ollen se, onko valtio velvollinen suorittamaan

Rusille vahingonkorvausta käräjäoikeuden tuomiossa eri vahinkojen

korvausvelvollisuuden perusteiksi ottamien seikkojen nojalla.

Korvausvastuun perusteet

Oikeusohjeet

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö

on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen

tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Pykälän 2

momentin mukaan sanottu vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain,

milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus

huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Säännöksen säätämiseen johtaneiden lain esitöiden (HE 187/1973

vp s. 17-18) mukaan edellä selostetun 2 momentin säännöksen tarkoituksena

on rajoittaa julkisyhteisön velvollisuutta korvata julkista

valtaa käytettäessä aiheutettu vahinko. Kuitenkin vakiintu-

neet muodot saaneissa viranomaistoiminnoissa, kuten lainkäytössä

ja perinnäisillä hallintotoiminnan aloilla julkisen vallan käytön

virheettömyydelle voidaan asettaa ankarammat vaatimukset kuin

uusilla hallinnonaloilla tai vasta alulle pannussa tarkastustoiminnassa.

Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin

3 kohdan mukaan salassapidettäviä viranomaisen asiakirjoja

ovat mm. poliisille tehdyt ilmoitukset rikoksesta ja esitutkintaa

varten saadut ja laaditut asiakirjat, kunnes asia on ollut esillä

tuomioistuimen istunnossa taikka kun virallinen syyttäjä on päättänyt

jättää syytteen nostamatta, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen

niistä ei vaaranna rikoksen selvittämistä tai tutkinnan tarkoituksen

toteutumista tai ilman painavaa syytä aiheuta asiaan

osalliselle vahinkoa tai kärsimystä. Sanotun säännöksen säätämiseen

johtaneiden lain esitöiden (HE 30/1998 vp s. 89-90) mukaan

säännöksen tarkoituksena on mm. estää esitutkintatietojen ennenaikaisesta

julkiseksi tulosta rikoksesta epäillylle aiheutuvat vahingot.

Rikoksesta tehty ilmoitus on pidettävä salassa kuten myös

esitutkintaa varten laaditut asiakirjat. Säännöksessä käytetyn vahinkoedellytyslausekkeen

mukaan olettamana olisi esitutkinta-asiakirjojen

salaisuus. Tietojen julkiseksi tuleminen ennenaikaisesti

voi aiheuttaa vahinkoa epäillylle ennen kaikkea leimaamalla hänet

syylliseksi, mikä voi aiheuttaa epäillylle ja hänen perheelleen monenlaista

haittaa niin yksityiselämässä kuin sen ulkopuolellakin.

Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n mukaan

viranomaisen palveluksessa oleva samoin kuin luottamustehtävää

hoitava ei saa paljastaa asiakirjan salassa pidettävää sisältöä

tai tietoa, joka asiakirjaan merkittynä olisi salassa pidettävä, eikä

muutakaan viranomaisessa toimiessaan tietoonsa saamaa seikkaa,

josta lailla on säädetty vaitiolovelvollisuus. Se koskee myös sitä,

joka on saanut salassa pidettäviä tietoja lain tai lain perusteella annetun

luvan nojalla. Vaitiolovelvollisuus on myös sillä, jolle viranomainen

on ilmoittanut julkisuus- tai salassapito-olettaman sisältävän

salassapitosäännöksen osoittamissa rajoissa tietoja, jotka

ovat yleisöltä salassa pidettäviä. Lain esitöiden (HE s. 83-84) mukaan

vaitiolovelvollisuus ja asiakirjasalaisuus liittyvät olennaisesti

toisiinsa. Kielletty ilmaiseminen kattaa paitsi tiedon antamisen

suullisesti myös passiivisemminkin tapahtuvan tiedon paljastamisen.

Tarkoituksena on vaitiolovelvollisuuden oikeudellisen perustan

vahvistaminen asiakirjasalaisuuden perustaa vastaavaksi. Vaitiolovelvollisuus

koskee päinvastoin kuin asiakirjasalaisuus myös

tallettamattomia tietoja.

¤Tietovuoto

Hovioikeus toteaa, että käsiteltävän asian osalta rikostutkintaa

suorittaneella poliisilla ja niillä henkilöillä, joille poliisi näiden

aseman perusteella on harkinnut tarpeelliseksi ilmoittaa rikostutkinnasta,

on ollut velvollisuus olla ilmaisematta mitään rikostut-

kinnan suorittamisesta. Rusia koskevan rikostutkinnan alusta alkaen

on ollut selvää, että rikostutkintaa koskevien tietojen tulo julkisuuteen

tulisi herättämään tiedotusvälineissä suurta huomiota, mikä

suojelupoliisin on pitänyt ottaa huomioon tutkinnassa ja harkittaessa

sitä, kenelle tieto rikostutkinnasta asianosaisen aseman perusteella

oli annettava tai voitiin antaa vaarantamatta velvollisuutta

pitää rikostutkinta salassa.

Kysymys on siten siitä, onko joku suojelupoliisin virkamies tai

henkilö, jolle suojelupoliisi on harkinnut olevan painavia syitä ilmoittaa

rikostutkinnasta, rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan tai menetellyt

huolimattomasti tai varomattomasti salassa pidettävien

tietojen suhteen ja siten aiheuttanut tutkinnan suorittamista koskevan

tiedon tulemisen julkisuuteen. Hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus

(s. 53), että valtion korvausvastuu ei edellytä, että jonkun

nimetyn henkilön voidaan osoittaa syyllistyneen virheelliseen menettelyyn,

tässä tapauksessa salassapitovelvollisuuden rikkomiseen,

vaan riittävänä on pidettävä, että on uskottavaa, että joku viranomaisen

palveluksessa ollut tai siltä tiedon saanut salassapitovelvollinen

on menetellyt velvollisuuksiensa vastaisesti. Käräjäoikeus

on katsonut, että on jäänyt epäselväksi, mistä tieto vakoiluepäilyn

kohdistumisesta Rusiin on tullut, mutta tiedon on täytynyt

alunperin olla lähtöisin suojelupoliisista (s. 41, 57). Käräjäoikeus

on katsonut valtion viranomaisten menetelleen virheellisesti Alpo

Rusiin kohdistuneen rikostutkinnan salassapidon suhteen (s. 53).

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun näiltä osin perusteluineen.

Tietovuodon osalta on kysymys viranomaisten menettelystä Rusiin

kohdistuneen rikostutkinnan yhteydessä tai siihen liittyen ja

siten julkisen vallan käytöstä, jolloin valtion korvausvastuuta on

arvioitava edellä selostetun vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1

momentin perusteella.

On selvää, että julkisen vallan keskeisimpiä tehtäviä on yksityisen

henkilön oikeuksien suojelu. Sekä perusoikeuksia että ihmisoikeuksia

koskeva tulkinnallinen johtoajatus on, että yksilön ja julkisen

vallan välisessä suhteessa yksilöä suojataan julkisen vallan liialliselta

vallankäytöltä.

Rikostutkintaan liittyvän salassapitovelvollisuuden rikkominen

merkitsee samalla lähes poikkeuksetta sitä, että tutkinnan suorittamiselle

kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu, kuten

on näytetty olevan asianlaita myös käsiteltävässä tapauksessa.

Koska valtion viranomainen on tietovuotoon liittyen syyllistynyt

virheeseen tai laiminlyöntiin ja näin ollen tuottamukselliseen menettelyyn,

valtio on velvollinen korvaamaan Rusille siten viranomaisen

tuottamuksellaan aiheuttaman vahingon.

¤Ilmaisukiellon asettaminen

Rusi on katsonut, että hänelle 13.5.2002 asetettu käräjäoikeuden

tuomiossa selostettu ilmaisukielto oli estänyt häntä puhumasta tutkittavana

olevasta asiasta mitään, mikä oli vaikeuttanut Rusin

mahdollisuuksia puolustautua, kun hän ei ollut voinut esittää käsitystään

hänestä laaditusta Stasin henkilökortista. Rusin mukaan

kiellon laajuus oli rikkonut esitutkintalain säännöksiä sekä aiheuttanut

hänelle vahinkoa.

Käräjäoikeus on katsonut, että Rusille annettu ilmaisukielto oli ollut

jossain määrin esitutkintalaissa tarkoitettua laajempi.

Esitutkintalain 48 §:n mukaan jos esitutkinnassa läsnä olevalle

henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään

koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään

ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta

niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Hovioikeus toteaa, että

Rusia oli kielletty kertomasta mitään kuulustelutilaisuuteen liittyneiden

keskusteluiden ja kuulustelun sisällöstä. Edellä mainitun

säännöksen perusteella kielto voi koskea vain ulkopuolisiin henkilöihin

liittyviä tietoja. Rusille annetusta kiellosta ei ole ilmennyt,

että Rusia itseään koskevat seikat olisi suljettu ilmaisukiellon ulkopuolelle,

minkä vuoksi Rusi on saattanut olla siinä käsityksessä,

että hän ei ole saanut ilmaista tutkittavasta asiasta mitään.

Viranomaisilla on velvollisuus noudattaa toiminnassaan sellaista

huolellisuutta, että asianosaisille tehtävät ilmoitukset heidän oikeuksistaan

ja velvollisuuksistaan vastaavat tarkoin laissa säädettyä,

mitä vaatimusta Rusille annettu ilmaisukielto ei ole täyttänyt

siltä osin, kuin on ollut kysymys Rusia itseään koskevista seikoista.

Valtion viranomainen on tältä osin syyllistynyt julkista valtaa käytettäessä

virheelliseen menettelyyn, jossa asianomaisen toimen

suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Valtio on siten velvollinen korvaamaan Rusille tältä osin viranomaisen

tuottamuksellaan aiheuttaman vahingon.

¤Valtioneuvoston jäsenen antama haastattelulausuma

Hovioikeus katsoo, kuten käräjäoikeuskin tuomionsa kohdassa

3.2.3., että silloisen oikeusministeri Johannes Koskisen lausuma

lehtihaastattelussa 12.6.2003 on ollut syyttömyysolettaman vastainen.

Oikeusministerin asiana ei ole ollut ottaa kantaa yksittäiseen

rikostutkintaan. Ottaessaan kuitenkin kantaa yksittäiseen rikostutkintaan

hänellä on ollut velvollisuus noudattaa erityistä varovaisuutta

kannanottonsa suhteen.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö

on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen

tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Oikeus-

käytännössä on pidetty julkisen vallan käyttönä myös sellaisia viranhoitoon

liittyviä toimenpiteitä, joissa ei ole ollut kysymys mistään

muodollisesta päätöksentekomenettelystä, mutta joilla on ollut

tosiasiallisesti vaikutuksia kansalaisen asemaan. Hovioikeus

katsoo, että ministerin asemaan liittyvä merkittävyys ja näkyvyys

ja tehtävien laaja-alaisuus huomioon ottaen kaikkia valtioneuvoston

jäsenen toimia omalla toimialallaan, mitkä toimet ovat omiaan

vaikuttamaan yksittäisen kansalaisen asemaan, on pidettävä edellä

kerrotussa säännöksessä tarkoitettuna julkisen vallan käyttönä.

Selvää on, että haastattelulausumaa on Koskiselta pyydetty juuri

hänen oikeusministeriasemansa takia. Kysymyksessä olevan Koskisen

menettelyn on katsottava tapahtuneen julkista valtaa käytettäessä.

Menettelyn osalta toimen suorittamiselle kohtuudella asetettavia

vaatimuksia ei ole noudatettu. Valtion viranomaisen on siten

katsottava menetelleen virheellisesti haastattelulausuman suhteen.

Valtio on velvollinen korvaamaan Rusille tältä osin valtion viranomaisen

tuottamuksellaan aiheuttaman vahingon.

Vahinko

Yleistä

Vahingonkorvauslain 5 luvussa on säädetty korvattavasta vahingosta.

Asiassa on kysymys asianomaisena ajankohtana voimassa

olleen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä (412/1974) tarkoitetusta

henkilövahingosta sekä saman luvun 6 §:ssä (412/1974) tarkoitetusta

henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeus toteaa, että sanotuissa

vahingoissa on kysymys toisiinsa nähden erityyppisistä vahingoista

ja myös niiden korvausvastuun edellytykset poikkeavat

toisistaan. Sen vuoksi korvausvelvollisuus niiden osalta on, toisin

kuin käräjäoikeus on korvauksen määrännyt, määrättävä kummastakin

erikseen.

Kipuun ja särkyyn verrattava kärsimys

Rusi oli toukokuussa 2002 käynyt lääkärin vastaanotolla rikostutkinnasta

aiheutuneiden psyykkisten oireiden vuoksi. Rusille oli

määrätty lääkitystä ja oli sovittu hoitokontaktin jatkumisesta. Rusille

oli määrätty sairauslomaa 7.2. ja 21.4.2003 väliseksi ajaksi

stressireaktion ja unihäiriön vuoksi, mitkä oireet olivat liittyneet

kuulusteluihin ja kokemukseen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Hovioikeus katsoo, että Rusilla olleiden psyykkisten oireiden on

täytynyt osaksi johtua jo siitä, että hänen menettelyään oli tutkittu

rikostutkinnassa Rusin ollessa syylliseksi epäiltynä. Tältä osin Rusilla

olleet oireet ovat olleet seurausta viranomaisen sinänsä lainmukaisesta

toiminnasta. On kuitenkin selvää, että Rusin oireet

ovat merkittäviltä osin johtuneet edellä kerrotusta tietovuodosta,

johon liittyvän vahingon valtio on velvollinen korvaamaan. Rusil-

la on asianomaisena ajankohtana voimassa olleen vahingonkorvauslain

5 luvun 2 §:n (412/1974) perusteella oikeus saada korvausta

kipuun ja särkyyn verrattavasta kärsimyksestä.

Todisteena esitetyistä lehtiartikkeleista ilmenee, että julkisuudessa

oli varsin usein viitattu muun muassa Saksan Demokraattisen Tasavallan

turvallisuuspalvelun Alpo Rusista laatimaan henkilötietokorttiin.

Rusilta virheellisen ilmaisukiellon johdosta puuttunut

mahdollisuus kertoa oma näkemyksensä henkilökortin merkityksestä

on ollut omiaan lisäämään edellä tarkoitettua tietovuodosta

johtunutta kärsimystä ja sen aiheuttamaa vahinkoa, minkä vahingon

valtio on velvollinen korvaamaan.

(…)
Henkinen kärsimys

(…)

Rusilla olleiden psyykkisten oireiden ja muun kärsimyksen on

edellä todetuin tavoin täytynyt johtua osaksi jo siitä, että Rusin

menettelyä on tutkittu rikostutkinnassa Rusin ollessa syylliseksi

epäiltynä. Tältä osin Rusille aiheutunut kärsimys on ollut seurausta

viranomaisen sinänsä lainmukaisesta toiminnasta, mistä valtio

ei voi olla korvausvastuussa. On kuitenkin selvää, että tietovuoto

ja ministerin haastattelulausuma ovat osaltaan aiheuttaneet Rusille

merkittävää kärsimystä.

(…)
Korvausta määrättäessä on otettava huomioon, että Rusia koskenut

rikostutkinta oli saanut erityisen laajaa julkisuutta ja sitä koskeva

asia oli ollut yleisessä tiedossa ja myös julkisuudessa pitkän

aikaa, ennen kuin virallinen syyttäjä oli päättänyt, että esitutkinta

ei antanut aihetta syytteen nostamiseen. On selvää, että tietovuoto

on aiheuttanut Rusille merkittävää henkistä kärsimystä. On myös

ollut ennalta arvattavaa, että rikosepäilyä koskeva asia saisi suurta

julkisuutta.

Edellä mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus pitää kohtuullisena

korvauksena Rusille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä

20.000 euroa.

(…)

’Willin wiisikon’ wälistäweto

- kotimainen farssi yhdessä näytöksessä -

Puhemiehen valinta

89 Sauli Niinistö
25 Ravi
14 Kanerva
3 P. Virtanen
2 Heinäluoma
2 J. Koskinen
1 Ahde
1 Kiviranta,
1 Kääriäinen,
1 V. Niinistö,
1 L. Oinonen,
1 Sarkomaa
1 Tiura
15 tyhjiä
29 hylättyjä
_________
186
14 poissa täysistunnosta
¤
Poissa täysistunnosta olivat seuraavat:
Maarit Feldt-Ranta  /sd
Merikukka Forsius  /kok
Anna-Maja Henriksson  /r
Tanja Karpela  /kesk
Suvi Lindén  /kok
Mikaela Nylander  /r
Johanna Ojala-Niemelä  /sd
Aila Paloniemi  /kesk
Markku Rossi  /kesk
Tommy Tabermann  /sd
Raija Vahasalo  /kok
Ulla-Maj Wideroos  /r
Henna Virkkunen  /kok
Erkki Virtanen  /vas

Poissa täysistunnosta oli siis hallituspuolueiden edustajia seuraavasti:
kesk 3
kok 4
RKP 3
(yht. 10)
¤
Hallituspuolueilla on kansanedustajia seuraavasti:
kesk 51
kok 50
vihr 15
RKP 9
Hallituspuolueilla on näin ollen yhteensä 125 kansanedustajaa.
¤
Hallituspuolueilla oli puhemiehen vaalissa käytettävissään de facto yhteensä 115 kansanedustajaa.

Sauli Niinistö sai siis kuitenkin vain 89 ääntä. Miksi? Mitä tämä tarkoittaa? Ketkä olivat nuo hallituspuolueiden 26 kansanedustajaa, jotka eivät antaneet tukeaan Sauli Niinistölle?
¤
Keskustalla oli käytettävissään de facto 48 kansanedustajan äänet.
Kokoomuksella oli käytettävissään de facto 46 kansanedustajan äänet.

Keskustalla ja Kokoomuksella oli siis puhemiehen vaalissa käytettävissään yheensä 94 kansanedustajan äänet. Noin siis teoriassa. Koska Sauli Niinistö sai ainoastaan 89 ääntä, on varmaa, ettei kyseisen tandemin jokainen jäsen äänestänyt Sauli Niinistöä. Vähintään (5) kansanedustajaa sanotusta kaksikosta (Kesk & Kok) äänesti toisin eli joko äänesti jotakin muuta henkilöä tai tyhjää tai merkitsi äänestyslippuun hylkäykseen johtaneen nimen tai muun merkinnän.

Suuri kysymys kuuluu:  Ketkä viisi (?) Keskustan ja / tai Kokoomuksen kansanedustajaa eivät antaneet ääntään Sauli Niinistön puolesta? Olivatko he kaikki keskustalaisia? Olivatko he kaikki kokoomuslaisia? Vai oliko tuossa ’villissä viisikossa’ sekä keskustalaisia että kokoomuslaisia?

Eräitä sivukysymyksiä: Äänestivätkö kaikki Vihreiden ja RKP:n kansanedustajat Sauli Niinistöä?
Ketkä 25 kansanedustajaa äänestivät Ravin puolesta?
Ketkä 14 kansanedustajaa äänestivät Kanervan puolesta?
Ketkä 3 kansanedustajaa olivat P. Virtasen kannalla?
Keitä olivat 2 Heinäluomaa äänestänyttä?
Ketkä 2 halusivat nähdä puhemiehenä J. Koskisen?
Kuka (1) antoi äänensä Ahteen puolesta?
Kuka (1) äänesti Kivirantaa?
Kuka (1) oli Kääriäisen kannalla?
Kuka (1) antoi äänensä V. Niinistölle?
Kuka (1) äänesti L. Oinosta?
Kuka (1) halusi nähdä puhemiehenä Sarkomaan?
Kuka (1) luotti Tiuraan?
¤
Suomen perustuslain 34 §:n 2 momentti: ”Eduskunnan puhemiehen ja varapuhemiesten vaalit toimitetaan umpilipuin. Vaalissa valituksi tulee kansanedustaja, joka saa enemmän kuin puolet annetuista äänistä. Jos kukaan ei ole saanut kahdessa ensimmäisessä äänestyksessä tarvittavaa enemmistöä annetuista äänistä, valituksi tulee kolmannessa äänestyksessä eniten ääniä saanut edustaja.”

Eduskunnan vaalisäännön 5 §:
”Henkilövaali toimitetaan umpilipuin.
Äänestyslipussa saa olla vain valittavan nimi niin selvästi ilmaistuna, ettei epäselvyyttä tarkoitetusta henkilöstä synny. Muunlainen äänestyslippu on hylättävä.”

Eduskunnan vaalisäännön 6 §:
”Henkilövaalissa käytetään yhtä vaaliuurnaa. Äänestyslippu tuodaan uurnaan nimenhuudon mukaisessa järjestyksessä ja niin taitettuna, ettei lipun sisältö ole näkyvissä. Muussa järjestyksessä ei äänestyslippua saa uurnaan tuoda.
Puhemies määrää neljä edustajaa avustamaan äänestyslippujen tarkastamisessa, annettujen äänten julkilukemisessa ja äänten laskemisessa.
Puhemies toteaa vaalin tuloksen.”
¤
Suomen perustuslain 29 § (Kansanedustajan riippumattomuus): ”Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”
¤
Perustuslain29 §:n ”[s]äännös sisältää niin sanotun imperatiivisen mandaatin kiellon eli sen, että edustaja ei ole oikeudellisesti velvollinen noudattamaan esimerkiksi valitsijoidensa tai muiden taustaryhmiensä toimintaohjeita. - Käytännössä eduskuntaryhmien keskustelut ja kannanotot saattavat tosiasiallisesti vaikuttaa merkittävästikin kansanedustajien toimintaan valiokunnissa ja täysistunnoissa. Eduskuntaryhmältä saadut ohjeet eivät kuitenkaan ole oikeudellisesti sitovia, eikä niiden rikkomisesta voida säätää oikeudellisia seuraamuksia. - Eduskuntatyö perustuu olennaisesti eduskuntaryhmien olemassaololle ja niissä tapahtuvalle toiminnalle. Eduskuntaryhmään liittyminen on kuitenkin kansanedustajalle vapaaehtoista eikä kansanedustajana toimiminen edellytä ryhmän jäsenyyttä. Liittyessään eduskuntaryhmään kansanedustajat ovat tietoisia ryhmän säännöistä ja toimintatavoista. Tästä syystä eduskuntaryhmät voisivat säännöksen estämättä nykyiseen tapaan kohdistaa jäseniinsä erilaisia ryhmän toimintaan osallistumiseen ja ryhmän jäsenyyteen liittyviä sääntöjensä mukaisia seuraamuksia, jotka perustuvat ryhmän sisäiseen toimintavapauteen” (HE 1/1998).
¤
Sauli Niinistö sai puhemiehen vaalissa ainoastaan 89 kansanedustajan luottamuksen.

Kysymys (joka on varsin kiperä) kuuluu: Miksi Sauli Niinistö ei pyydä eroa puhemiehen tehtävästä? On selvää, ettei hän de facto nauti kansanedustajien enemmistön luottamusta. Hänellä on ainoastaan eduskuntaryhmien puheenjohtajien luottamus, kuten Ravi on julkiselle sanalle ja suurelle yleisölle todennut.

’Willi wiisikko’ saa tietysti jatkaa eduskuntatyötään vapaasti tukenaan perustuslain 29 §. Se eduskuntaryhmä tai ne eduskuntaryhmät, joihin tuo viisikko kuuluu, voi kuitenkin kohdistaa viisikon ’jäseniin’ sanktioita. Kiinnostavaa seurata, karkotetaanko ’viisikko’ tai joku siitä ’paratiisista’ eli omasta eduskuntaryhmästään?

¤
Olisiko niin, ettei ’Viisikossa’ sittenkään ollut ainuttakaan keskustalaista? Miksi jollakin keskustalaisella olisi ollut syytä ’protestoida’? Eli onko ’Viisikko’ osa Kokoomuksen ’jäsentenvälistä’ fraktiokamppailua? Oliko kysymys Kokoomuksen ’Turun mafian’  manööveristä? Entä ketkä olivat Ravin takana? Kajahtiko ’Pohjois-Karjalasta’?
¤
Kertooko Sauli Niinistön puhemieheksi jämähtäminen lopultakin siitä, että kokoomuslaisille riittää aina eliitin tuki, tässä tapauksessa eduskuntaeyhmien puheenjohtajien ilmaisema tuki? Eli vähät ’rahvaasta’, kunhan eliitti ylistää? Eikö tässä ole kysymys ongelmasta jo presidentinvaalienkin kannalta? Silloinhan äänivalta on juuri ’rahvaalla’. (Mutta kenties kansa ei ole jaksanut pohtia puhemiesvaalin taustoja ja itse vaalin tapahtumia?)
¤

PTK 1/2010 vp (http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/ptk_1_2010_p.shtml)
1. TIISTAINA 2. HELMIKUUTA 2010 kello 12.01
(…)
PÄIVÄJÄRJESTYKSEN ASIAT:
1)  Puhemiehen ja kahden varapuhemiehen vaalit
Ikäpuhemies: Nyt seuraa puhemiehen vaali, joka, kuten varapuhemiestenkin vaalit, toimitetaan noudattamalla Suomen perustuslain 34 §:n 2 momentin ja eduskunnan vaalisäännön 5 ja 6 §:n säännöksiä. Vaali toimitetaan siis umpilipuin. Edustajat tuovat äänestyslippunsa uurnaan nimenhuudon mukaan, joka toimitetaan aakkosjärjestyksessä.
Pyydän huomauttaa erikseen, että ehdokkaan nimi on yksilöitävä riittävällä tarkkuudella tarvittaessa myös etunimeä käyttäen.
Avustajiksi vaalissa pyydän seuraavat edustajat: Kalli, Ravi, Heinäluoma ja Lapintie.
Vaalitoimitus alkoi.
Ikäpuhemies: Äänestyksen tulos luetaan.
Sihteeri luki:
Äänestyksessä ovat ääniä saaneet edustaja Sauli Niinistö 89 ääntä, edustaja Ravi 25 ääntä, edustaja Kanerva 14 ääntä, edustaja P. Virtanen 3 ääntä, edustaja Heinäluoma 2 ääntä, edustaja J. Koskinen 2 ääntä ja seuraavat edustajat kukin 1 äänen: Ahde, Kiviranta, Kääriäinen, V. Niinistö, L. Oinonen, Sarkomaa ja Tiura. Tämän lisäksi on annettu 29 tyhjää äänestyslippua sekä 15 äänestyslippua, jotka on hylätty sen johdosta, että niissä on ollut puutteellinen nimi tai vaalisäännön 5 §:n kanssa ristiriitainen merkintä.
Ikäpuhemies: Kun edustaja Sauli Niinistö on saanut äänestyksessä enemmän kuin puolet annetuista hyväksytyistä äänistä, on hänet valittu eduskunnan puhemieheksi vuoden 2010 valtiopäivien ajaksi.
__________
(…)

¤
Ikäpuhemies: Pyydän nyt herra puhemiestä ottamaan paikkansa eduskunnassa ja ryhtymään toimeensa.

_________

Puhemiehen puhe
Noustuaan puhemiehen paikalle lausui puhemies Sauli Niinistö
Arvoisat kansanedustajat!
Ärade riksdagsledamöter!
Tämän vaalikauden alussa tulevaisuus näytti hyvin valoisalta. Oletettiin, että hyvää tulee, puhuttiin muodostuvasta jakovarasta, joka sitten jaettiinkin jo etukäteen. Harvoin on niin väärässä oltu.
Nyt retoriikan aika on ohi. Tosiasioitten tunnistamista ei voi lykätä seuraavalle vaalikaudelle, ei silläkään uhalla, että totuuden puhujalle huonosti kävisi.
Eduskunnan suuri tehtävä on löytää oikeudenmukainen ja tasapuolinen linja vaikeuksien voittamisessa. Täältä joudutaan jakamaan myös niukkuutta, ja siksi täälläkin, eduskunnan omissa toiminnoissa, on tärkeä harjoittaa vähintään vastaavaa niukkuutta. Vain omaa esimerkkiä antanut voi uskottavasti velvoittaa muita.
Samtidigt som jag tackar riksdagen, är min förhoppning att ni, bästa riksdagsledamöter och alla andra som arbetar i huset, vill utgöra förebilder.
Samalla kun erityisesti varapuhemiesten puolesta kiitän luottamuksestanne, esitän toivomuksen, että te, hyvät kansanedustajat, osoittaisitte tahtoa antaa esimerkkiä.
Ilmoitus puhemiehen ja varapuhemiesten vaaleista
Puhemies: Luetaan äsken toimitettuja eduskunnan puhemiehen ja varapuhemiesten vaaleja koskeva tasavallan presidentille osoitettu kirjelmä.
Sihteeri luki:
”Tasavallan Presidentille
Eduskunta ilmoittaa kunnioittavasti, että eduskunta on perustuslain 34 §:n 2 momentin mukaisesti tänä päivänä toimittanut puhemiehen ja kahden varapuhemiehen vaalit vuoden 2010 valtiopäivien ajaksi ja että tällöin on valittu:
puhemieheksi kansanedustaja, varatuomari Sauli Niinistö,
ensimmäiseksi varapuhemieheksi kansanedustaja, valtiotieteen tohtori Seppo Kääriäinen ja
toiseksi varapuhemieheksi kansanedustaja, tiedottaja Tarja Filatov.
Helsingissä 2 päivänä helmikuuta 2010″

”Till Republikens President
Riksdagen har härmed äran meddela att den enligt 34 § 2 mom. i grundlagen i dag förrättat val av talman och två vice talmän för 2010 års riksmöte och att
till talman valts riksdagsledamot, vicehäradshövding Sauli Niinistö,
till förste vice talman riksdagsledamot, politices doktor Seppo Kääriäinen och
till andre vice talman riksdagsledamot, informatör Tarja Filatov.
Helsingfors den 2 februari 2010″

Kirjelmä hyväksyttiin.
__________
(…)

Suomen oikeusjärjestyksen mukaan Alpo Rusi on syytön. On selvää, että Supon Alpo Rusi -tutkinta oli asiallisesti perusteeton. Sen sijaan Supolla olisi ollut perusteita tutkia monen muun suomalaisen yhteyksiä ulkovaltojen tiedustelupalveluihin.

Tosiasia on, että meillä Supo ei ole selvittänyt (tai ainakaan suurelle yleisölle kertonut), ketkä olivat KGB:n, CIA:n, MI6:n ja Stasin suomalaiset yhteyshenkilöt ’kylmän sodan’ kaudella.

On perusteltua syytä ajatella, että Supo ryhtyi Alpo Rusi -tutkintaan yhtäältä ulkopoliittisista syistä (USA:n [Bushin hallinnon] / CIA:n painostus ja halu päteä USA:n [Bushin hallinnon] / CIA:n silmissä) ja toisaalta puoluepoliittisista syistä (Alpo Rusi Ahtisaaren esikuntaan kuuluneena ja SDP:stä ’luopurina’ sekä Keskustaan ’loikkarina’ oli otollinen kohde: henkilöön kohdistuva ’kosto’ ja ’näpäytys’ vallan haltijalta poliittiselle vastustajalle). Supon päälliköllä oli vankka SDP-tausta. Supon toiminnalla oli SDP:n johdon ’siunaus’ (Paavo Lipponen toimi puolueensa puheenjohtajana 1995-2003 ja pääministerinä 13.4.1995 - 17.4.2003).

On puhuttu paljon Tiitisen listasta ja Tiitisen kassakaapista. Niistä emme edelleenkään tiedä. Mutta Alpo Rusin julkistama lista on jo notorisesti tunnettu. Ehkäpä tuon luettelon nimien muistaminen antaa osviittaa siihen, miksi Alpo Rusi valittiin syntipukiksi?

Alpo Rusin lista:

(Vahingonkorvausoikeudenkäynnissä 27.8.2007 Alpo Rusi esitti listan henkilöistä, jotka hänen mukaansa pitivät tiivistä yhteyttä Itä-Saksan Helsingin-lähetystöön vuosina 1969-1976 ja jotka eivät olleet kommunisteja. Rusin syksyllä 2007 julkaistussa kirjassa Vasemmalta ohi hän kertoi käyttämänsä lähteet. Lista sisälsi seuraavat nimet:)

* ministeri Ulf Sundqvist (sd)
* kansanedustaja Lars Lindeman (sd)
* Alpo Rusin veli Jukka Rusi (sd)
* SDP:n puoluetoimistossa työskennellyt Unto Niemi
* pääministeri Kalevi Sorsa (sd)
* Tielaitoksen entinen pääjohtaja Jouko Loikkanen (kesk)
* Hallitusneuvos Matti Kekkonen (kesk)
* Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka (kok)
* Alkon entinen pääjohtaja Pekka Kuusi (sd)
* pääministeri Paavo Lipponen (sd)
* ministeri Matti Ahde (sd)
* Suomen sosialidemokraatin erikoistoimittaja Seppo Halminen (sd)
¤
Supon jahti Alpo Rusia vastaan oli arvoton näytelmä. Hirvittävää todeta, että valtamedia, ainoana poikkeuksena Suomen Kuvalehti, näytti ajajojahdin hyväksyvän.

Varsin huonoon valoon asian käsittelyssä ovat joutuneet myös eduskunnan silloinen oikeusasiamies ja valtioneuvoston silloinen oikeuskansleri, Esko Aho, Itälä, Rajamäki ja asianomainen valtionsyyttäjä sekä monet monet muut
¤
Hämmennystä oikeusvaltiossa herättää, ettei ajojahdin järjestäjiä ole saatettu oikeudelliseen vastuuseen. Ainoastaan Supon silloinen päällikkö joutui maksamaan korkean hinnan ennenaikaisella poismenollaan.
¤
Hämmennystä oikeusvaltiossa herättää, että yhä edelleen Supon johdossa on puoluepoliittisin perustein valittu virkamies ja että Supo toimii normaalin virkavalvonnan ulkopuolella ”yhtenä poliisin valtakunnallisista yksiköistä”. Luontevaa olisi, että Supo toimisi yhtenä KRP:n osastona ja että se olisi normaalin virkavastuun alainen ja että Eduskunta valvoisi Supon toimintaa tehokkaasti.

Vuoden 2009 Jussi-palkinnot jaettiin 31.1.2010

Filmiaura ry:n jäsenistön (voittajat valitsee Filmiaura ry:n jäsenistö salaisella lippuäänestyksellä) ratkaisuja saa ja voi kritikoida. Niihin näyttelijöihin, joiden palkitseminen ei aiheuttane kritiikkiä, kuuluvat varmaankin erinomaiset Peter Franzén ja Heikki Nousiainen. Sellaisiin elokuviin, jotka saivat ansaitsemaansa vähemmän huomiota, kuuluu mielestäni ainakin Timo Koivusalon ohjaama Täällä Pohjantähden alla. Ehkäpä jaettavia palkintoja on sittenkin liian vähän?

Kun otetaan huomioon esivalintaraadin mielipide, independent-tuotantona valmistunut Mitä meistä tuli olisi varmaankin ansainnut oman erityisen huomionosoituksensa vaikkapa ’erikois-Jussin’ muodossa (esimerkiksi juuri ’Independent-Jussi’). Esiraatihan piti sanottua elokuvaa ”viime vuoden railakkaimpana positiivisena yllätyksenä”. Onneksi suuri yleisö oli enemmän ajan tasalla kuin Filmiaura ry:n jäsenistö. Mitä meistä tuli kohosi yleisöäänestyksessä peräti toiseksi suosituimmaksi elokuvaksi!
¤
Kiinnostavan Miika Ullakon ohjaama (apulaisohjaajana nuori ja lahjakas Iiris Juutilainen) Mitä meistä tuli -elokuvan pääosissa nähdään Jere Laukkanen, Emilia Räisänen, Olli Similä, Miika Ullakko, Maria Uusikylä ja Miroslav Laur. Rajun ja koskettavan elokuvan synopsis oli seuraavanlainen: ”Oletko miettinyt mitä vanhoille koulukavereillesi kuuluu? Oletko miettinyt, että tällä hetkellä telkien takana istuva entinen vierustoverisi saattaa yhä edelleen pitää sinua ainoana oikeana ystävänään? Oletko miettinyt, että ihastuksesi on saattanut kaikki nämä vuodet ajatella samoin sinusta, eikä itsekään ole vielä löytänyt kunnollista elämänkumppania? Oletko miettinyt, että ellei jo olisi aivan liian myöhäistä, kiusattu tekisi kaiken toisin? - MITÄ MEISTÄ TULI on elokuva luokkakokouksesta. Se on elokuva niistä kolmesta voimasta, jotka saavat lapsuudenajan ystävät vuosien jälkeen, seurauksia kavahtamatta, kohtaamaan toisensa sekä menneisyytensä: pelko, rakkaus ja kiitollisuudenvelka.”

Jo ennen Suomen-levitystään independent-elokuva Mitä meistä tuli oli ”lumonnut ihmisiä niin Shanghain, Irlannin, Saksan, Ranskan kuin Etelä-Afrikankin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla”. ”Elokuvan taustalta löytyy sama tekijäporukka, joka teki kansainvälisestikin palkitun nuorisodraaman GRAFFITI MEISSÄ. Nyt nämä nuoret elokuvantekijät ovat jälleen yhdistäneet voimansa ja palaavat valkokankaalle entistä vakavamman ja yleisöä puhuttavan sekä puhuttelevan elokuvan myötä.” (http://www.finnkino.fi/movie/7041/)
¤
’Railakas, positiivinen yllätys’ Mitä meistä tuli on erityisesti nuorison elokuva. Mutta myös ’varttuneemman polven’ tulisi tuo elokuva ehdottomasti nähdä ja ajatuksella katsoa. Ja erityisesti ’varttunutta polvea’ viehättänee tuttu kasvo jo 1960-luvulta, sivistynyt ja ikinuori esteetikko, juoksijalahjakkuus-älykkö Pekka ”Parta-Pekka” Juutilainen, jolle elokuvan yllätyksellisessä sivuroolissa on varattu humaanin ja sympaattisen rekkakuskin osa. (Moni muistanee Pekka Juutilaisen myös Erkko Kivikosken mieliinpainuvasta elokuvasta Kesällä kello 5 [1963], jossa Juutilainen näyttelee ’tuttavaa Vanhalla’.)
¤
”Jussi-voittajat vuoden 2009 pitkistä kotimaisista elokuvista julkistettiin Jussi-juhlassa sunnuntai-iltana 31.1.2010″ (http://www.nelonen.fi/ohjelmat/jussi-gaala-2010/etusivu).
”(…) toiseksi suosituimmaksi nousi yleisöäänestyksessä (…) Mitä meistä tuli” (http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Ennakkosuosikki+Postia+pappi+Jaakobille+vei+t%C3%A4rkeimm%C3%A4t+Jussi-palkinnot/1135252536321).
”esivalintaraati [elokuva-alan ammattilaisista koostuva esiraati] piti independent-tuotantona valmistunutta Mitä meistä tuli -elokuvaa viime vuoden railakkaimpana positiivisena yllätyksenä” (http://www.jussit.fi/?page_id=29).
¤
Jussi on vuonna 1944 perustettu suomalainen elokuvapalkinto. Jussit jakaa Filmiaura ry., jonka runsaat 230 jäsentä toimivat eri tehtävissä elokuva-alalla. Jussi-palkinnot perusti Elokuvajournalistit ry. vuonna 1944, mutta Jussien jako siirtyi uudelle yhdistykselle 1960-luvun alussa elokuvatoimittajien sukupolvi- ja linjariitojen jälkeen. Viime vuosina uusia jäseniä on tullut varsinkin elokuvantekijöistä.

Kategoriat ovat vaihdelleet vuosien saatossa, sillä menneinä vuosina on jaettu Jusseja muun muassa parhaalle kaitaelokuvalle, mustavalkokuvaukselle ja debytantille. Viime vuosina vakiintuneeksi käytännöksi on muodostunut seuraavien Jussien jakaminen:
Jussi-kategoriat ovat fiktioelokuvissa:
* paras elokuva
* paras ohjaus
* paras kuvaus
* paras käsikirjoitus
* paras naispääosa
* paras miespääosa
* paras naissivuosa
* paras miessivuosa
* paras lavastus
* paras puvustus
* paras leikkaus
* paras äänisuunnittelu
* paras musiikki

Lisäksi jaetaan erillinen palkinto seuraavassa kategoriassa:
* paras dokumenttielokuva

Esiraati ja Filmiauran hallitus voivat halutessaan jakaa myös erikois-Jusseja, esimerkiksi Betoni-Jussin, joka myönnetään merkittävästä elämäntyöstä suomalaisen elokuvan parissa.

Kaikkien aikojen ensimmäiset Jussit jaettiin Ravintola Adlonissa 16. marraskuuta 1944, vain kaksi kuukautta jatkosodan päättymisen jälkeen. Seitsemän tekijää sai Jussi-patsaan:
Paras ohjaus: Hannu Leminen (Valkoiset ruusut)
Paras naispääosa: Ansa Ikonen (Vaivaisukon morsian)
Paras naissivuosa: Kyllikki Väre (Herra ja ylhäisyys, Vaivaisukon morsian)
Paras miespääosa: Joel Rinne (Kirkastettu sydän)
Paras miessivuosa: Oiva Luhtala (Herra ja ylhäisyys)
Paras kuvaus: Felix Forsman (Valkoiset ruusut)
Paras lavastus: Roy (Herra ja ylhäisyys)
¤

Elävillä kuvilla on sisään rakennettuna oma erityinen maaginen voimansa. Parhaimmillaan elokuva - fiktiivinen tai dokumentti - tarjoaa kenties laajemman ja voimakkaamman tunneskaalan kuin yksittäinen maalaus tai musiikkikappale. Tietenkin vertailu on tarpeetonta. Hurmos on hurmosta, olipa taiteen sektori mikä tahansa.

Eilen (perjantaina 29.1.2010) sai ensi-iltansa harvinaislaatuinen suomalainen dokumenttielokuva ’Epäilyksen varjossa’ (ohjaus ja käsikirjoitus: Pekka Lehto). Dokumentti kertoo koruttomasti ja osin riipaisevasti, huumorin kaistaletta unohtamatta, Alpo Rusin kujanjuoksusta Suojelupoliisin kourissa. Rusin aidosti kafkamainen kokemus on saanut Pekka Lehdon toimesta ymmärtävän ja myötäelävän ikuistuksen. Tämän elokuvan soisi jokaisen elokuvaikäisen suomalaisen näkevän ja ajatuksella katsovan.

Alpo Rusin uskollisen ystävän Olli Rehnin osuutta Rusin tukemisessa olen jo aiemmin käsitellyt. Lehdon dokumentissa puheenvuoron saa, muiden joukossa, Rusin oma poika, joka tuo näkyviin ’demokraattisen oikeusvaltion’ salaisen poliisin rattaissa jauhautuvan kansalaisen kokeman tuskan ulottumisen myös objektin perheenjäseniin.

Pekka Lehdon raju ja ravisuttava dokumentti olisi syytä saada myös kansainväliseen levitykseen. Syyttömäksi todettu sekä kansainvälisen oikeuden ja Suomen oikeusjärjestyksen mukaan syyttömäksi katsottava Alpo Rusi, joka monipuolisesti lahjakkaana esittää elokuvassa upean kitarasoolon, on saanut Pekka Lehdon ja hänen tiiminsä myötä ansaitsemansa huomion- ja kunnianosoituksen. Samaan aikaan toisaalla: suuri häpeä niille virkamiehille ja korkeille(kin) poliitikoille (samoin kuin erinäisille valtamediankin toimittajille), jotka olivat Alpo Rusia häpäisemässä! Me emme todellakaan elä sivistysvaltiossa. Ihmisyksilön ihmisoikeudet ja perusoikeudet eivät meillä ole saaneet ansaitsemaansa kunnioitusta.

Merkille pantavaa on, ettei Alpo Rusin vainoojista yksikään ole joutunut oikeudelliseen vastuuseen. (Suojelupoliisin silloinen päällikkö tosin menehtyi sairauskohtaukseen varsin varhaisessa iässä.)

Dokumentin moniin valopilkkuihin kuuluu kenties näkyvimpänä ja yllätyksellisimpänä hahmona Martti Ahtisaari. Hän on ikään kuin elämänsä roolissa lausumassa painavia ja olennaisia järjestelmäkriittisiä ajatuksiaan! (Ajatella, mikäli hän olisi toiminut samoin omalla presidenttikaudellaan.)

Pekka Lehdon dokumentti antaa uskoa suomalaisen elokuvan tulevaisuuteen. Elokuvataide on löytänyt edustajikseen yksilöitä, joilla on taidon lisäksi älyä sekä sydän paikallaan. Kiitos.
¤
Yhdysvaltalaisen romaanitaiteen kiinnostavimpiin edustajiin kuuluva J.D. Salinger kohtasi luonnollisen kuoleman 91 vuoden korkeassa iässä. Salingerillä oli ainutlaatuinen kyky koskettaa nuorten ihmisten syvimpiä tuntoja myös oman maansa ulkopuolella. the CATCHER in the RYE (’Sieppari ruispellossa’) on varmaankin nuoren ihmisen (16-vuotias Holden Caulfield) etsikkoajan kuvauksena ylittämätön. Pentti Saarikosken riemastuttava suomennos merkitsi paljon myös monelle suomalaiselle nuorelle ihmiselle. Suomenkielinen versio näki päivänvalon vuonna 1961. (Tiedän, että eräs kahdeksantoistavuotias suomalainen sai oikeastaan juuri Saarikosken suomennoksesta kipinän omalle kirjoittamiselleen.)

Salinger pettyi oman aikansa aikuisten maailmaan ja vetäytyi ’näyttämöltä’ vuoden 1965 jälkeen. Väitetään, että hän kuitenkin jatkoi kirjoittamistaan, kaiken aikaa. Salingerin kerrotaan tallentaneen kirjoittamansa jättimäiseen kassakaappiin (oikeastaan: kassaholvi). Kenties kuulemme hänestä ja hänen kirjoittamisestaan vielä paljonkin?

J.K. Salingerin tapaus todistaa osaltaan eri valtioiden välisistä mittasuhteista: USA:n valtava väkiluku (ja sen mukainen lukijakunta) takaa sen, että lukijoiden suosioon päässyt kirjailija voi elää elämänsä yhdenkin kirjan varassa. The Catcher in the Rye -romaania myydään USA:ssa vuosittain yhä edelleen neljännesmiljoona kappaletta!