Pour la justice

¤
Korkein hallinto-oikeus (KHO) ratkaisi 8.3.2010 muun ohella egyptiläisen isoäidin, vuonna 1945 syntyneen EF:n oleskelulupaa koskevan valituslupahakemuksen ja valituksen. EF:n tapauksessa KHO myönsi valitusluvan painavan syyn perustella ja tutki asian kahdeksan jäsenen kokoonpanossa (niin kutsuttu jaostoplenum). Valitus oleskeluvasta ja käännyttämisestä hylättiin äänestyksen jälkeen luvuin 6-1-1.

Yksi eri mieltä olleista jäsenistä (hallintoneuvos PV) olisi hylännyt valituksen oleskeluluvasta mutta kumonnut Maahanmuuttoviraston ja hallinto-oikeuden päätökset käännyttämisen osalta ja palauttanut EF:n käännyttämistä koskevan asian sitä enemmälti ratkaisematta hallinto-oikeudelle uudelleen käsiteltäväksi. (Selvyyden vuoksi PV lausui myös, ettei Maahanmuuttoviraston päätös käännyttämisen osalta ollut pantavissa täytäntöön ennen kuin asia oli uudelleen ratkaistu tai sitä käsittelevä valitusviranomainen määrännyt toisin.)

Toisen äänestyslausunnon jättänyt jäsen (presidentti PH) olisi esittelijänä toimineen kansliapäällikön (PP) tavoin myöntänyt kokonaisarvion perusteella EF:lle oleskeluluvan yksilöllisten inhimillisten syiden vuoksi. EF:n terveydentila oli osoitettu heikoksi ja jatkuvasti huononevaksi, hänen tukiverkostonsa oli [on] Suomessa ja siteet painottuneet enemmän Suomeen kuin Egyptiin. Lisäksi maiden välinen etäisyys oli [on] omiaan vaikeuttamaan yhteydenpitoa lähiomaisten kanssa.
*
Suomen perustuslain mukaan ”[j]okaisella on sananvapaus” (12 §:n 1 momentin ensimmäinen virke). ”Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä” (saman momentin toinen virke). Seuraavassa esityksessä käytän minulle Suomen perustuslain mukaan perusoikeutena kuuluvaa sananvapautta  kommentoidakseni KHO:n sanottua ratkaisua. (Tarkoitukseni ei ole halventaa sen enempää KHO:ta kuin sen jäseniäkään.)
*
Katson (myöhemmin yksityiskohtaisesti perustellen), että KHO:n (asianomaisen kokoonpanon enemmistön) ratkaisu ei ole lopputulokseltaan oikeudenmukainen. Tämä johtuu muun ohessa siitä, ettei ratkaisun lopputulos ole ihmisoikeusystävällinen eikä perusoikeusmyönteinen. Katson myös, että oikeudellisessa kokonaisharkinnassa EF:n käännyttämistä vastaan puhuvat seikat olivat painavampia kuin käännyttämisen perusteet.
¤
KHO:n (kokoonpanon enemmistö) ratkaisu sisältää ainakin yhden varsin oudon perustelun: ”Fadailille ei voida katsoa syntyneen laissa tarkoitetuin tavoin siteitä Suomeen”. Tuo perustelu on mielestäni käsittämätön. EF:llähän oli ja on Suomeen lukuisia siteitä: EF:llä ”on kolme täysi-ikäistä poikaa, jotka kaikki ovat asuneet useita vuosia Suomessa”. ”Poikien muutettua Egyptistä Suomeen vanhemmat ja pojat ovat pitäneet tiiviisti yhteyttä sekä puhelimitse että vierailemalla säännöllisesti ja pitkäaikaisesti toistensa luona.” EF:llä ”on myös kuusi lastenlasta”. EF:llä ”ei ole hänen ilmoituksensa mukaan Egyptissä lähisukulaisia”. EF:n ”lapsista kaksi on Suomen kansalaisia ja he ovat kumpikin avioliitossa Suomen kansalaisen kanssa”. ”Kummallakin on kolme alaikäistä 10–16-vuotiasta lasta. Nuorin pojista on eronnut suomalaisesta aviopuolisostaan. Hänellä on Suomeen pysyvä oleskelulupa. Kaikki pojat käyvät ansiotyössä Suomessa.”
¤
Eri mieltä olleen jäsenen PV:n äänestyslausunto on varsin ymmärrettävä. Maahanmuuttovirasto ei näytä suorittaneen käännyttämisasiassa edellytettävää oikeudellista kokonaisharkintaa riittävän analyyttisesti (eritellysti). Tämä tarkoittaa, ettei hallinto-oikeudella ole voinut olla riittäviä edellytyksiä arvioida, oliko Maahanmuuttovirasto suorittanut oikeudellisen kokonaisharkinnan käännyttämisen osalta ulkomaalaislain edellyttämällä tavalla. Myös hallinto-oikeuden päätöstä rasittaa käännyttämisen osalta samankaltainen puute kuin Maahanmuuttoviraston päätöstä. Mielestäni mainitut puutteet ovat siinä määrin vakavia, ettei KHO:n olisi tullut (mainitun kokoonpanon) enemmistön ratkaisumallissa (joka johti EF:n käännyttämisen hyväksymiseen) suorittaa sanottua kokonaisharkintaa ikään kuin hallintoviranomaisen ja hallinto-oikeuden asemesta.
¤
Esittelijänä toimineen kansliapäällikön (PP) eriävä mielipide oli siis samansisältöinen kuin KHO:n presidentin (jäsen PH) äänestyslausunto. Sanottu eriävä mielipide (ja samalla KHO:n presidentin äänestyslausunto) on mielestäni oivallisesti perusteltu. Sen vuoksi seuraavassa esityksessä siteerataan tuota mielipidettä (äänestyslausunto) eräiltä (mielestäni) keskeisiltä osiltaan:

”(…)
(…), voidaanko Fadailille myöntää jatkuva oleskelulupa yksilöllisestä inhimillisestä syystä ulkomaalaislain 52 §:n 1 momentin nojalla.

Lainkohdan mukaan Suomessa olevalle ulkomaalaiselle myönnetään jatkuva oleskelulupa, jos oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta hänen terveydentilansa, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi, kun erityisesti otetaan huomioon olosuhteet, joihin hän joutuisi kotimaassaan, tai hänen haavoittuva asemansa. Ulkomaalaislain esitöissä (HE 28/2003 vp) oleskeluluvan myöntäminen yksittäisestä syystä on tarkoitettu tulevan kysymykseen vain poikkeuksellisissa tapauksissa. Hallituksen esityksessä on esimerkkitapauksina mainittu muun ohella seuraavat.
Pykälässä säädettäisiin tilanteesta, jossa oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta hakijan terveydentilan, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi. Perusteet oleskeluluvan saamiseksi voisivat koskea vain Suomeen jo tullutta ulkomaalaista.
(…)
Katson (…), että lain 52 §:n 1 momentissa ei ole tarkoitettu supistaa aikaisemman ulkomaalaislain tarkoittaman, humanitaarisesta syystä myönnettävien oleskelulupien mahdollisuuksia ja että toisaalta asiaa harkittaessa on otettava kokonaisuutena huomioon Fadailin olosuhteet. Perustelen tätä myös viittaamalla ulkomaalaislainsäädännön säätämisvaiheisiin seuraavasti.

Ulkomaalaislain muutoksella (537/1999) suojelun tarpeen perusteella myönnettävän oleskeluluvan sisältöä laajennettiin ja samalla poistettiin mahdollisuus myöntää oleskelulupa painavasta humanitaarisesta syystä. Soveltamiskäytännössä oleskelulupia painavasta humanitaarisesta syystä myönnettiin (ks. HE 28/2003 vp, s. 151) tapauksissa, joissa oli inhimillisiä syitä olla poistamatta henkilö maasta esimerkiksi pitkästä lupakäsittelystä seuranneen pitkän maassa oleskelun vuoksi. Tämä uusi määrittely osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi.

Ulkomaalaislain kokonaisuudistuksessa (HE 28/2003 vp) ei ole nähdäkseni tarkoitettu sinänsä rajata yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi oleskelulupien myöntämistä, vaikka lainkohdassa on lueteltu tyyppitapausten perusteita ja vaikka hallituksen esityksen perusteluissa on edellä esitetyn mukaisesti annettu perustelut suhteellisen suppealle lainkohdan tulkinnalle ja todettu, kuten yllä on tullut ilmi, ettei lainkohdan tarkoituksena sinänsä ole poiketa myöskään ulkomaalaislain 49 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyistä oleskeluluvan myöntämisen edellytyksistä.

Ulkomaalaislain 52 §:n säännöstä tulkittaessa on kuitenkin otettava huomioon myös se, että siinä on nimenomaisesti säädetty yhtenä oleskeluluvan myöntämisen perusteena ”muu yksilöllinen inhimillinen syy, kun erityisesti otetaan huomioon olosuhteet, joihin hän joutuisi kotimaassaan, tai hänen haavoittuva asemansa”.

Oleskeluluvan myöntäminen yksilöllisestä inhimillisestä syystä perustuu 52 §:n 1 momentin tarkoittamalla tavalla hakijan terveydentilan, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn arviointiin ja erityisesti sen punnintaan, olisiko oleskeluluvan epääminen tällaiseen syyhyn nähden hakijalle ilmeisen kohtuutonta.

Tarkasteltaessa oikeusturvan takeita tällaisessa asetelmassa katson edelleen, että valitusluvan myöntäminen korkeimmassa hallinto-oikeudessa voi edellä esittämäni mukaisesti perustua vain ulkomaalaislain 196 §:ssä tarkoitettuun edellytykseen muusta painavasta syystä, ei sitä vastoin lain soveltamiseen muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi. Tällaisessa harkintatilanteessa etualalla ovat kulloinkin yksittäistapauksessa yksilölliset inhimilliset syyt ja ilmeisen kohtuuttomuuden arviointi eikä ulkomaalaislain yleinen soveltamiskäytäntö ja sen ohjaaminen. Samoin katson, ettei niillä tapauksilla, joissa valituslupaa ei ole myönnetty, ole merkitystä arvioitaessa ulkomaalaislain säännösten tulkintaedellytyksiä.

Asian ratkaisemiseen liittyvästä harkinnasta

Vaikka yksilöllisen inhimillisen syyn ja vastaavasti ilmeisen kohtuuttomuuden harkinta koskevat ulkomaalaislain 52 §:n 1 momentin soveltamista, asian ratkaisemisessa ei voida sivuuttaa ulkomaalaislain rakenteessa muutoin omaksuttua kokonaisharkintaa. Tämä ilmenee myös maasta poistamista koskevista ulkomaalaislain säännöksistä ja menettelystä.

Ulkomaalaislakia säädettäessä hallintovaliokunta (HaVM 4/2004 vp s. 23) nimenomaisesti totesi perustuslakivaliokunnan (PeVL 3/2004 vp) tavoin, että lakiehdotuksessa ei ollut säännöksiä maastapoistamispäätösten täytäntöönpanon toteuttamisesta käytännössä. Valiokunta totesi edelleen, että täytäntöönpanoasiat ovat kuitenkin nousseet viime aikoina esiin. Tämä puolsi valiokunnan mukaan asian sääntelemistä omana kokonaisuutena ulkomaalaislain yhteydessä. Kysymys oli muun muassa siitä, että lain 51 §:ssä ja 52 §:ssä (yksilöllinen inhimillinen syy) mainittujen seikkojen merkitys päätöksen täytäntöönpanon kannalta osoitetaan lakitekstissä.
Hallituksen esityksessä (HE 28/2003 vp, s. 207) todettiin tältä osin, että tuolloin voimassa olevassa laissa säännökset kokonaisharkinnasta olivat 38 §:ssä käännyttämisen osalta ja 41 §:ssä maasta karkottamisen osalta. Kokonaisharkinnan merkitystä ehdotettiin korostettavaksi ottamalla siitä lakiin oma pykälänsä. Esityksen mukaisena säädetyn 146 §:n Kokonaisharkinta mukaisesti käännyttämistä harkittaessa on otettava huomioon päätöksen perusteena olevat seikat sekä asiaan muutoin vaikuttavat seikat ja olot kokonaisuudessaan. Sinänsä lain 148 §:n Käännyttämisen perusteet mukaisesti käännyttää voidaan ilman oleskelulupaa maahan tullut ulkomaalainen, jonka oleskelu Suomessa edellyttäisi oleskelulupaa, mutta jolle sitä ei ole myönnetty.

Vaikka näissä lainkohdissa on kysymys käännyttämisen perusteista ja täytäntöönpanovaiheesta, lain 146 §:n edellyttämää kokonaisharkintaa ei voida sivuuttaa ratkaistaessa sitä, mihin toimenpiteisiin myös nyt kysymyksessä olevan oleskeluluvan hakijan osalta on ryhdyttävä, koska hänen asiassaan on kyse oleskeluluvan myöntämisen ohella hänen käännyttämisestään.

Fadailin olosuhteita on näin ollen arvioitava kokonaisuutena ja otettava huomioon etenkin hänen terveydentilansa, Suomeen syntyneet siteet sekä hänen olosuhteensa ja siteittensä katkeaminen kotimaahansa Egyptiin. Totean näiltä osin seuraavaa.

Fadail on 65-vuotias leski, joka on asunut Suomessa kolme vuotta. Fadail on sairastanut vaikeaa […] jo Egyptissä asuessaan. Hänen puolisonsa on huolehtinut hänestä Egyptissä. Fadail on tullut Suomeen muutama kuukausi sen jälkeen, kun hänen puolisonsa kuoli tammikuussa 2007.

Asian aikaisemmissa käsittelyvaiheissa esitettyjen lääkärinlausuntojen perusteella Fadaililla on hänen Suomessa ollessaan todettu mainittujen perussairauksien lisäksi […]. Maahanmuuttovirastoviraston
16.4.2009 tekemän päätöksen jälkeen Fadailin terveydentila on esitettyjen lääkärintodistusten mukaan vielä olennaisesti heikentynyt. Asiassa esitetyissä lääkärinlausunnoissa arvioidaan, että hän tuskin pystyisi asumaan yksin.

Fadailin terveydentila on osoitettu heikoksi ja jatkuvasti huononevaksi. Hän on näin ollen terveydentilastaan johtuen haavoittuvassa asemassa, etenkin kun huomioidaan hänen ikänsä.

Fadail on kertomansa mukaan perheensä ainoa lapsi eikä hänellä ole enää perhesiteitä taikka lähiomaisia Egyptissä, vaan hänen omaisensa ovat Suomessa. Hänen kaikki lapsensa ovat jo useita vuosia asuneet pysyvästi Suomessa perheineen. Kaksi hänen lapsistaan on Suomen kansalaisia ja kolmannella on pysyvä oleskelulupa. Kaikki hänen lapsensa käyvät ansiotyössä Suomessa. Fadaililla on myös kuusi 10–16-vuotiasta lastenlasta Suomessa. Hänellä on esitetty olevan kiinteät ja poikkeuksellisen läheiset suhteet Suomessa asuviin täysi-ikäisiin lapsiinsa ja näiden perheisiin. Fadailin Suomessa asuvat lapset ovat tukeneet häntä sekä fyysisesti, henkisesti että taloudellisesti ja pitävät kunnia-asiana huolehtia hänestä jatkossakin. Fadailin sosiaalinen tukiverkosto on kokonaan Suomessa ja hänen siteensä ovat painottuneet enemmän Suomeen kuin Egyptiin.

On totta, että mikäli Fadail käännytettäisiin nyt Egyptiin, voisi hän edelleen pitää yhteyttä Suomessa asuviin lähiomaisiinsa muun ohella vierailuin. Maiden välinen etäisyys on kuitenkin omiaan vaikeuttamaan täällä olevien lasten ja heidän perheiden ja Fadailin keskinäistä säännöllistä yhteydenpitoa etenkin, kun Fadailin jatkuvasti huononeva terveydentila voi vaikeuttaa hänen matkustamistaan.

Edellä mainituin perustein ja ottaen huomioon myös ulkomaalaislain 146 §:n mukaisesti päätöksen perusteena olevat seikat sekä asiaan muutoin vaikuttavat seikat ja olot kokonaisuudessaan, katson että oleskeluluvan myöntämättä jättäminen Fadailille olisi ilmeisen kohtuutonta. Näin ollen hänelle tulee myöntää ulkomaalaislain 52 §:n 1 momentissa tarkoitettu jatkuva oleskelulupa yksilöllisten inhimillisten syiden perusteella.”
¤
KHO:n (asianomaisen kokoonpanon enemmistön) ratkaisu on myös muutoin ongelmallinen. (Sanottu ongelmallisuus, joka jäljempänä selitetään, ei koske eri mieltä olleiden jäsenten [PV ja PH] äänestyslausuntoja [eikä esittelijän eriävää mielipidettä], koska niiden mukainen ratkaisu olisi merkinnyt EF:n valituksen hyväksymistä.)

Maahanmuuttoviraston päätöksestä, hallinto-oikeuden päätöksestä ja KHO:n (asianomaisen kokoonpanon enemmistön) ratkaisusta ei ilmene, että Maahanmuuttovirasto, hallinto-oikeus ja KHO olisivat ottaneet EF:n asiaa ratkaistessaan huomioon Suomen perustuslain 22 §:n vaatimukset sekä tuon pykälän ja Eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnoissa ja mietinnöissä edellytetyt ihmisoikeusmyönteisen ja perusoikeusmyönteisen tulkintavaihtoehdon valinnan periaatteet.

Perustuslain 22 §:n mukaan ”[j]ulkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen”. Mainittu säännös sitoo ”julkista valtaa sen kaikessa toiminnassa, niin lainsäädännössä, hallinnossa kuin lainkäytössä” (HE 309/1993 vp; ks. myös HE 1/1998 vp).

Valtioneuvoston oikeuskansleri ja Eduskunnan oikeusasiamies ovat useissa ratkaisuissaan korostaneet velvollisuutta perus- ja ihmisoikeusmyönteiseen laintulkintaan (ks. esim. OKa 17.3.2006, Diaarinumero: 870/1/05; OA 28.4.2006 n:o 998/4/04; OA 15.5.2002 n:o 2118 /4/00). - Oikeuskansleri: ”Pääkonsulaatin menettelyä viisumiasiassa arvioitaessa huomioon on otettava perustuslain 22 §, joka sisältää oikeusperustan lainsäädännön perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä tulkinnasta. Säännöksen turvaamisvelvoitteen kohteena on julkinen valta joka kattaa lainsäädännön, hallinnon ja lainkäytön. Tulkintatilanteessa viranomaisen tulee syrjäyttää ne tulkintavaihtoehdot, jotka sinänsä olisivat lain sanamuodon mukaan mahdollisia, mutta jotka johtaisivat ristiriitaan perustuslain tavoitteiden kanssa” (OKa 17.3.2006 diaarinumero 870/1/05). - Oikeusasiamies: ”Perustuslain 22 §:ssä on lisäksi säädetty julkiselle vallalle yleinen velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.” - ”Korostan vielä lopuksi, että laissa olevia säännöksiä on tulkittava perus- ja ihmisoikeusmyönteisellä tavalla myös hallinnossa.” (OA 15.5.2002 n:o 2118 /4/00)

Perustuslakivaliokunnan lausunnon 18.4.1990 n:o 2 mukaan ”(…) tulkintatilanteissa olisi erilaisista perusteltavissa olevista vaihtoehdoista pyrittävä omaksumaan sellainen, joka edistää ihmisoikeusmääräysten toteutumista eli on näin määriteltynä ihmisoikeusystävällinen”.

On tosiasia, että KHO:n 8.3.2010 ratkaisemassa EF:n asiassa oli asiallisesti ottaen  kolme erilaista ’perusteltavissa olevaa vaihtoehtoa’, so. (1) enemmistön vaihtoehto; (2) jäsen PV:n vaihtoehto ja (3) jäsen PH:n (ja samalla esittelijän) vaihtoehto. (Tämä ilmenee itse KHO:n päätöksestä.) On myös selvää, että vaihtoehto 3 olisi ollut EF:n ihmisoikeuksien kannalta ’ihmisoikeusystävällisin’ (yksityiselämän suoja, oikeus sosiaaliturvaan, oikeus riittäviin terveyspalveluihin jne).

Perustuslakivaliokunnan mietinnön 25/1994 vp mukaan ”[t]uomioistuinten tulee valita perusteltavissa olevista lain tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perusoikeuksien tarkoituksen toteutumista (…)”.

On tosiasia, että KHO:n 8.3.2010 ratkaisemassa EF:n asiassa oli asiallisesti ottaen  kolme erilaista ’perusteltavissa olevaa vaihtoehtoa’, so. (1) enemmistön vaihtoehto; (2) jäsen PV:n vaihtoehto ja (3) jäsen PH:n (ja samalla esittelijän) vaihtoehto. (Tämä ilmenee itse KHO:n päätöksestä.) On myös selvää, että vaihtoehto 3 olisi ollut EF:n ihmisoikeuksien kannalta ’ihmisoikeusystävällisin’ (yksityiselämän suoja, oikeus sosiaaliturvaan, oikeus riittäviin terveyspalveluihin jne).
¤
Jokaisen yksityiselämä on perustuslain 10 §:n 1 momentin (ensimmäisen virkkeen) mukaan turvattu. Yksityiselämän piiriin kuuluu ”muun muassa yksilön oikeus vapaasti solmia ja ylläpitää suhteita muihin ihmisiin ja ympäristöön sekä oikeus määrätä itsestään (…)” (HE 309/1993 vp). ”Käsite ’yksityiselämä’ voidaan ymmärtää myös henkilön yksityistä piiriä koskevaksi yleiskäsitteeksi” (ibid.). ”Perhe-elämäkin kuuluu (…) säännöksen tarkoittman yksityiselämän suojan piiriin” (ibid.).

Perustuslain 10 §:n 1 momentissa tarkoitettua yksityiselämän ja ’perhe-elämän’ piiriä ei ole perustuslaissa säädetty eikä tarkoitettu rajoittuvaksi  ’suomalaiseen perhekäsitykseen’. Joka tapauksessa on selvää, että EF:n tahto oleskella Suomessa lastensa kanssa, joista lapsista kaksi on Suomen kansalaista, koskee nimenomaan hänen yksityiselämäänsä. Siihen kuuluu hänen oikeutensa ylläpitää suhteita lapsiinsa ja olla heidän lähellään. Ei ole kohtuullista vaatia, että mainitut kaksi lasta (joilla siis Suomen kansalaisuus ja ansiotyö Suomessa) muuttaisivat perheineen äitinsä kanssa Egyptiin.

Perustuslain 19 § sisältää muun ohella säännökset jokaiselle kuuluvasta perusoikeudesta sosiaaliturvaan ja riittäviin terveyspalveluihin. Lienee selvää, että EF:n tapauksessa nuo oikeudet toteutuvat paremmin Suomessa kuin siinä maassa, johon hänellä ei enää ole perhesiteitä.

Summa summarum: EF:n tapauksessa on ollut ja on erilaisia perusteltavissa olevia vaihtoehtoja. Selvältä näyttää, että ihmisoikeus- ja perusoikeusmyönteisin ratkaisu EF:n tapauksessa on sellainen, joka sallii hänen pysyä toistaiseksi Suomessa.   

Asiassa on edellytyksiä seuraaviin jatkotoimiin: (1) uusi oleskelulupahakemus, jonka liitteenä uusi ajantasainen lääkärintodistus; (2) purkuhakemus KHO:een (mahdollinen perustelu: EF on valituslupahakemuksessaan ja valituksessaan todennut muun ohella seuraavaa: ”Kielteinen päätös on suhteellisuusperiaatteen vastainen. Laintulkinnassa olisi valittava ihmisoikeusmyönteinen tulkintavaihtoehto.” KHO:n [asianomaisen kokoonpanon enemmistön] ratkaisussa ei ole otettu nimenomaista ja perusteltua kantaa EF:n vaatimukseen, jonka mukaan asiassa ”olisi valittava ihmisoikeusmyönteinen tulkintavaihtoehto”. Sanotussa ratkaisussa ei ole edes mainintaa perustuslain 22 §:stä.); (3) ihmisoikeuskantelu (’valitus’) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle.
*
KHO:n mainittu ratkaisu on yhtenä osoituksena siitä, ettei ihmisoikeus- ja perusoikeusmyönteisen laintulkinnnan periaate, joka lainsäädännöllisesti pohjautuu perustuslain 22 §:ään, ole edelleenkään saavuttanut ansaitsemaansa jalansijaa sen enempää suomalaisessa hallintokäytännössä kuin hallintolainkäytössäkään. Ihmisoikeusturva ja perusoikeusturva etsivät yhä tekijäänsä.
*
EF:lle ja hänen läheisilleen toivotan kestämistä. Synkintä on juuri ennen päivän sarastusta.

(1) Virkatoiminnan lainalaisuudesta ja (2) virkamiehen vastuusta virkatoimiensa lainmukaisuudesta sekä (3) lain tulkinnasta, (4) viranomaisen
harkintavaltaa ohjaavista yleisistä hallinto-oikeudellisista periaatteista ja (5) kunnan toimintaohjeista

Virkatoiminnan lainalaisuudesta ja virkamiehen vastuusta virkatoimiensa lainmukaisuudesta

Suomessa viranomaisten ja virkamiesten (mukaan lukien kuntien virkamiehet) virkatoiminta (hallintopäätösten tekeminen ja muut virkatoimet) on lainalaista. Tämä tarkoittaa, että virkamiesten virkatoimet (esimerkiksi hallintopäätökset) eivät saa olla lainvastaisia. Virkamiehet ovatkin vastuussa virkatoimiensa lainmukaisuudesta.

Virkatoiminnan lainalaisuutta ja virkamiehen vastuuta virkatoimista koskevat perustavaa laatua olevat säännökset sisältyvät Suomen perustuslain (731/1999) 107 ja 118 §:ään. Perustuslain 107 § sisältää lakia alemmanasteisten säädösten soveltamisrajoitusta koskevan säännöksen, joka kuuluu seuraavasti: ”Jos asetuksen tai muun lakia alemmanasteisen säädöksen säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa, sitä ei saa soveltaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa.” Mainittu säännös merkitsee muun ohessa, että virkamiehen on tunnettava - Suomen perustuslain lisäksi - niiden lakien sisältö, joita hän joutuu virkatoimissaan tulkitsemaan ja soveltamaan. Säännös tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei virkamies voi hakemuksia ratkaistessaan ja hallintopäätöksiä tehdessään syrjäyttää lakia ja tyytyä soveltamaan pelkästään kunnassa annettuja ’soveltamisohjeita’. (Käytännössä on osoittautunut, että ohjeet ovat saattaneet olla puutteellisia tai lainvastaisia. Virkamies ei voi esimerkiksi välttyä oikeudellisesta vastuustaan vetoamalla lainvastaisiin ohjeisiin. Mikäli ohjeet ovat lainvastaiset, virkamiehen oikeudellinen velvollisuus on noudattaa lakia eikä siis lainvastaisia ohjeita.)

Perustuslain 118 § sisältää virkamiehen vastuuta virkatoimista koskevat säännökset. Ne kuuluvat seuraavasti: ”Virkamies vastaa virkatoimiensa lainmukaisuudesta. Hän on myös vastuussa sellaisesta monijäsenisen toimielimen päätöksestä, jota hän on toimielimen jäsenenä kannattanut” (118 §:n 1 mom.). ”Esittelijä on vastuussa siitä, mitä hänen esittelystään on päätetty, jollei hän ole jättänyt päätökseen eriävää mielipidettään” (118 §:n 2 mom.). ”Jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi, on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen sekä vahingonkorvausta julkisyhteisöltä taikka virkamieheltä tai muulta julkista tehtävää hoitavalta sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Tässä tarkoitettua syyteoikeutta ei kuitenkaan ole, jos syyte on perustuslain mukaan käsiteltävä valtakunnanoikeudessa” (118 §:n 3 mom.).

Lain tulkinnasta

Lain säännökset ovat toisinaan tulkinnanvaraisia. Tällöin tulkinta-apua on etsittävä lain nojalla mahdollisesti annetun asetuksen säännöksistä ja asianomaisista lainvalmisteluasiakirjoista (hallituksen lakiesitys [HE] sekä eduskunnan valiokuntien lausunnot ja mietinnöt).

Hyvän hallinnon perusteet

Hyvän hallinnon perusteista säädetään hallintolain (434/2003) 2 luvussa (6-10 §):

6 §
Hallinnon oikeusperiaatteet
Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti [yhdenvertaisuusperiaate] sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin [tarkoitussidonnaisuuden periaate]. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia [objektiviteettiperiaate] ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden [suhteellisuusperiaate]. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia [luottamuksensuojaperiaate].

7 §
Palveluperiaate ja palvelun asianmukaisuus
Asiointi ja asian käsittely viranomaisessa on pyrittävä järjestämään siten, että hallinnossa asioiva saa asianmukaisesti hallinnon palveluita ja viranomainen voi suorittaa tehtävänsä tuloksellisesti.

8 §
Neuvonta
Viranomaisen on toimivaltansa rajoissa annettava asiakkailleen tarpeen mukaan hallintoasian hoitamiseen liittyvää neuvontaa sekä vastattava asiointia koskeviin kysymyksiin ja tiedusteluihin. Neuvonta on maksutonta.
Jos asia ei kuulu viranomaisen toimivaltaan, sen on pyrittävä opastamaan asiakas toimivaltaiseen viranomaiseen.

9 §
Hyvän kielenkäytön vaatimus
Viranomaisen on käytettävä asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä.
Asiakkaan oikeudesta käyttää omaa kieltään viranomaisessa asioidessaan on voimassa, mitä siitä erikseen säädetään tai mitä johtuu Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista.

10 §
Viranomaisten yhteistyö
Viranomaisen on toimivaltansa rajoissa ja asian vaatimassa laajuudessa avustettava toista viranomaista tämän pyynnöstä hallintotehtävän hoitamisessa sekä muutoinkin pyrittävä edistämään viranomaisten välistä yhteistyötä.
Viranomaisten välisestä virka-avusta säädetään erikseen.

Kunnan toimintaohjeista

Kunnan virkamiehilleen antamien toimintaohjeiden tulee olla lainmukaisia. Ne eivät saa olla miltään osin lainvastaisia. Ohjeiden lainmukaisuuden turvaamiseksi ohjeista tulisi ilmetä itse asianomainen lakiteksti (lain säännökset) joko erikseen jokaisen osaohjeen kohdalla tai vähintään ohjeiden liitteenä. Ohjeissa tulisi olla myös asianmukaiset tiedot lain nojalla annetusta asetuksesta sekä lainvalmisteluasiakirjoista (hallituksen esitys sekä eduskunnan valiokuntien lausunnot ja mietinnöt) samoin kuin siitä, mistä mainitut asiakirjat ovat löydettävissä, luettavissa ja kopioitavissa.

Ellen Brown developed her research skills as an attorney practicing civil litigation in Los Angeles. In Web of Debt, her latest book, she turns those skills to an analysis of the Federal Reserve and ”the money trust.” She shows how this private cartel has usurped the power to create money from the people themselves, and how we the people can get it back.
¤
Ellen Brown käy läpi ’Lännen’ rahajärjestelmän historiaa ja nykyisyyttä. Kaikki liikkeellä oleva raha on jonkun ottamaa velkaa jostakin pankista. Järjestelmä on pankkiirien suunnittelema ja merkitsee eräänlaista nykyaikainen orjuuden muotoa. Järjestelmä johtaa valtiot yhä suurempaan velkaantumiseen, ja sitä on verrattu 300 vuoden pyramidihuijaukseen. Tänään (2010) näyttää siltä, että järjestelmä on kaatumassa omaan mahdottomuuteensa. Järjestelmän korjaaminen olisi helppoa. Parlamenttien tulisi päättää rahapolitiikan ja rahan liikkeelle laskemisen ottamisesta omiin käsiin pois yksityisiltä pankeilta. Rahan ei tarvitsisi olla synonyymi velalle. Valtio saattaisi itse laskea liikkeelle rahan (1) lainaamalla omalta pankiltaan tai (2) rahoittamalla itse suoraan menojaan.
¤
WEB OF DEBT : Our money system is not what we have been led to believe. The creation of money has been ”privatized,” or taken over by a private money cartel. Except for coins, all of our money is now created as loans advanced by private banking institutions — including the private Federal Reserve. Banks create the principal but not the interest to service their loans. To find the interest, new loans must continually be taken out, expanding the money supply, inflating prices — and robbing you of the value of your money.

Not only is virtually the entire money supply created privately by banks, but a mere handful of very big banks is responsible for a massive investment scheme known as ”derivatives,” which now tallies in at hundreds of trillions of dollars. The banking system has been contrived so that these big banks always get bailed out by the taxpayers from their risky ventures, but the scheme has reached its mathematical limits. There isn’t enough money in the entire global economy to bail out the banks from a massive derivatives default today. When the investors realize that the ”insurance” against catastrophe that they have purchased in the form of derivatives is worthless, they are liable to jump ship and bring the whole shaky edifice crashing down.

Web of Debt unravels the deceptions in our money scheme and presents a crystal clear picture of the financial abyss towards which we are heading. Then it explores a workable alternative, one that was tested in colonial America and is grounded in the best of American economic thought, including the writings of Benjamin Franklin, Thomas Jefferson and Abraham Lincoln. If you care about financial security, your own or the nation’s, you should read this book.

¤
USA:n 43. presidentin (George W. Bush) edustaman talouspolitiikan on luonnehdittu edustaneen sellaista ’vapaan markkinatalouden’ ideologiaa, jossa hallitus mahdollisimman vähän puuttuu yksityisen sektorin toimintaan (free-market ideology intended to de-emphasize the role of government in the private sector). Bush kannatti liberaalia talouspolitiikkaa ja veronkevennyksiä. USA:n velka kasvoikin nopeasti hänen kaudellaan. Vuoden 2008 syksyllä USA vei maailman mukanaan syvään finanssikriisiin ja talousromahdukseen. Bush tultaneen muistamaan supervallan presidenttinä, joka jätti jälkeensä synkän perinnön: (1) kaksi äärimmäisen traagista sotaa, sodan Afganistanissa ja sodan Irakissa (joihin hän ryhtyi vastoin kansainvälisen oikeuden määräyksiä ja YK:n peruskirjan sääntöjä) sekä (2) finanssikriisin runteleman jättiläisvaltio, joiden seurauksena maailman valtioyhteisö on ajautunut globaaliin taloustaantumaan ja massatyöttömyyteen. (Tupla-V:n kansainvälisen oikeuden vastainen suuryhtiövalta-politiikka ajoikin demokraattisten voimien unelman globaalista oikeudenmukaisuudesta äärimmäiseen marginaaliin.)

Bushin hallinnon noudattama talouspolitiikka sai osakseen ankaraa kritiikkiä jo Bushin presidenttikausilla. Kielteiselle arvostelulle on ollut painavia objektiivisia syitä. Bush aloitti kautensa vuonna 2001 kampanjoimalla ympäri maata hankkiakseen tukea veronalennushankkeilleen. Hänen talouspoliittisen linjansa mukaan käyttämättömät valtion varat tuli palauttaa veronmaksajille. Kun keskuspankin Alan Greenspan varoitteli lähestyvästä lamasta, Bush torjui varoittelut väittäen veronalennusten elvyttävän taloutta ja luovan työpaikkoja. Lopulta viisi senaatin demokraattia loikkasi leikkauksien puolelle ja hyväksyi republikaanien kanssa 1.350 miljardin dollarin veronalennuksen 10 vuoden aikana.

USA:n valtiovarainministeri O’Neill raportoi vuonna 2002, että USA:n budjetin alijäämä oli nousemassa tulevaisuudessa jopa 500 miljardiin dollariin ja kehotti veronkorotuksiin ja menojen leikkauksiin. Raporttia ei otettu huomioon helmikuun 2003 budjettiraportissa. O’Neill tutki myös eräiden USA:n liittolaisten yhteyksiä al-Qaidan rahoitukseen ja vastusti terrorismin vastaista sotaa. O’Neill erosi vuoden 2002 lopussa ja uudeksi valtiovarainministeriksi nimitettiin John Snow vuosiksi 2003–2006. Snown seuraajaksi nimitettiin Henry Paulson. Vuoden 2000 IT-kuplan puhkeamisen jälkeen pyrittiin kehittämään uutta kasvua tuottavia sijoituskohteita. Tällaisiksi muodostuivat etenkin asuntomarkkinat. Pyrkimys antaa jokaiselle mahdollisuus omistusasunnon ostamiseen tuki myös Bushin ”omistajayhteiskunnan” ”filosofiaa”. Keskuspankki Federal Reserven (Fed) pääjohtaja Alan Greenspan piti korot alhaalla, mikä mahdollisti edullisen lainanannon. Greenspan ajoi myös uusia ”finanssikeksintöjä”. Niiden sovelluksena syntyivät muun muassa hedgerahastot (sijoitusrahasto, joka pyrkii kasvattamaan arvoaan markkinatilanteesta riippumatta), joille luvattiin ”absoluuttista tuottoa” eli positiivinen tulos kaikissa mahdollisissa oloissa markkinoiden kehityksestä riippumatta.

USA:n finanssi- ja talouskriisi alkoi kesällä 2006 asuntotaantumana. Subprime-kriisi (asuntomarkkinoiden lainakriisi) alkoi kesällä 2007, ja kuluttajiin se alkoi vaikuttaa kesällä 2008. Syksyllä 2008 lyhyessä ajassa asuntoluotottajat Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin valtion haltuun, investointipankki Lehman Brothers ( maailmanlaajuisesta investointipankkitoiminnastaan tunnettu rahoitusalan yritys) hakeutui yrityssaneeraukseen (ajautui käytännössä konkurssitilaan) 15.9.2008 ja Merrill Lynch (yksi maailman suurimmista rahoitusalan yrityksistä) myytiin kilpailijalle. Myös suuret IndyMac Bank ja Countrywide-pankit hävisivät kartalta. Greenspan arvosteli eläkkeellejääntinsä jälkeen vuonna 2007 muistelmissaan Bushin republikaanien talouspolitiikkaa lyhytjänteisyydestä ja sanoi ”republikaanijohtoisen kongressin tuhlanneen holtittomasti”. Hän pyysi Bushia käyttämään veto-oikeuttaan kulutuksen hillitsemiseksi, mutta Bush ei siihen suostunut.

Finanssikriisi: Finanssikriisi-käsitteellä kuvataan maailmanlaajuista pankki- ja rahoituskriisiä, joka tuli kaikkien nähtäväksi syyskuussa 2008. Rahoitusinstituutioiden holtiton velananto, sijoittajien laaja velaksi investointi, heikko talousvalvonta ja ahneus johtivat maailmanlaajuiseen finanssikriisiin vuosina 2007-2008. USA:n asuntoluottokriisi Subprime-kriisi käynnisti maailmanlaajuisen pankkikriisin ja talouden rahoitusongelman. Rahoitusalan ongelmat paljastivat sijoitustoiminnan heikkouksia maailmanlaajuisesti.

Subprime-kriisi: USA:ssa monet pankit ajautuivat vaikeuksiin, kun ne olivat jakaneet ihmisille holtittomasti niin sanottuja subprime-asuntoluottoja. Pankit myönsivät ihmisille helposti asuntoluottoja, koska ne halusivat keinotella asuntojen nousevilla hinnoilla. Mikäli asiakas ei kyennyt asuntovelkaansa maksamaan takaisin, pankki otti asunnon haltuunsa ja myi sen edelleen asuntojen hinnan nousun takia alkuperäistä huomattavasti korkeammalla hinnalla. Järjestelmä romahti, kun asuntojen hinnat alkoivat laskea. Tämä alkoi näkyä jo vuoden 2007 alkupuolella, ja pankkikriisi oli paha itse asiassa jo elokuussa 2007. Pankit kärsivät tappioita myös CDS-luottotakuuhuijausten (Credit Default Swap, eräänlainen luottotappioiden varalle otettava ”vakuutus” ) vuoksi.

Osakemerkkinoilla aiheutti ongelmia sijoittajien suosima ”lyhyeksi myynti”, jossa lainatuilla osakkeilla käytiin kauppaa siten, että osakkeiden kurssilasku hyödytti sijoittajaa. Tämä alensi osakkeiden arvoa, ja kursseihin kohdistuvat laskuodotukset lisäsivät lyhyeksi myyntiä. Näin ollen uudenlaiset talousinstrumentit ja niiden holtiton ja epärehellinen käyttö tekivät taloudessa pahaa jälkeä. Osakkeiden kurssilasku alkoi monissa maailman suurissa pörsseissä touko-kesäkuussa 2008 ja kulminoitui voimakkaaseen romahdukseen Wall Streetin (New York) pörssissä maanantai-iltana 29.9.2008. Välitön syy tähän oli talouden elvytysehdotuksen kaatuminen kongressissa.

Sijoitushuijaukset: Tammikuussa 2008 havaittiin jättiskandaali pankkitoiminnassa. Société Générale –pankin työntekijä onnistui ohittamaan turvajärjestelmät. Jérôme Kerviel teki johdannaiskaupoilla Société Générale –pankissa tappiota 4,9 miljardia euroa. Nasdaqin entinen johtaja Bernard Madoff pidätettiin marraskuussa 2008 epäiltynä Ponzi-huijauksesta. Syytteen mukaan sijoittajat olivat menettäneet huijauksessa 50 miljardia dollaria, mikä tekisi siitä kaikkien aikojen suurimman yksityishenkilön suorittaman sijoitushuijauksen. Asiakkaina oli kansainvälisiä pankkeja, yhdistyksiä ja yksityisiä sijoittajia.

Finanssikriisin vaikutuksia: Lokakuussa 2008 Britannia julisti 37 miljardin punnan tuen. Tammikuussa 2009 asuntolainoja elvytettiin ja perustettiin 50 miljardin punnan rahasto keskuspankille arvopaperien ostamiseen. Royal Bank of Scotland tappiot vuonna 2008 oli pankin mukaan 7-8 miljardia puntaa. Yritysostojen tappiot saattavat nostaa kokonaistappiot 28 miljardiin puntaan.

Islanti: Talouskriisi kaatoi Islannin hallituksen tammikuussa 2009. Reykjavikissä mielenosoittajat vaativat lokakuusta 2008 tammikuuhun 2009 joka lauantai uusia vaaleja ja hallitusta. Valtio otti omistukseensa lokakuussa 2008 Islannin suurimmat pankit: Landsbanki, Glitnir ja Kaupthing. Niiden velat olivat moninkertaiset kansantuotteeseen verrattuna. IMF myönsi Islannille lainan vuonna 2008. Pohjoismaat lainasivat 10 miljardia dollaria vuoden 2008 lopussa. Islannin talouden on ennustettu supistuvan 10 prosenttia vuonna 2009. (Kirjailija Einar Már Guðmundssonin mukaan Islannissa ihmiset ottivat valtavia lainoja ja alkoivat sitten uskoa olevansa rikkaita.)

USA: USA:n finanssikriisin kehitystä voidaan kuvata seuraavanlaisella kronologialla: (1) 11.1.2008 Bank of America osti Countrywide Financial -pankin 4 miljardilla dollarilla; (2) 16.3.2008 JPMorgan Chase osti Bear Stearnsin; (3) 7.9.2008 Asuntoluotottajat Fannie Mae ja Freddie Mac liittovaltiolle; (4) 15.9.2008 Lehman Brothers konkurssiin; (5) 17.9.2008 USA:n hallitus pelasti AIG:n 85 miljardin dollarin lainalla; (6) 19.9.2008 USA:n valtiovarainministeri Henry Paulson (heinäkuu 2006 – tammikuu 2009) myönsi 700 miljardia lainojen ostamiseen; (7) 25.9.2008 JPMorgan Chase osti Washington Mutualin; (8) 29.9.2008 USA:n kongressi hylkäsi Paulsonin paketin, minkä seurauksena pörssi romahti; (9) 3.10.2008 uusittu pelastuspaketti hyväksyttiin kongressissa; (10) 6.-10.10.2008 osakemarkkinoiden huonoin viikko 75 vuoteen; (11) 14.10.2008 hallituksen pankkituki USA:ssa.
¤
USA:n talousnäkymät eivät ole toistaiseksi (6.3.2010) kovinkaan rohkaisevat. Vain harvat ekonomistit ovat rohjenneet täsmällisiin prognooseihin. Varoittavia ääniä on vastaavasti lukuisia.  Tänään näyttää siltä, että myös Pienessä pohjoisessa valtiossa pahin on vasta tulossa: suurtyöttömyys ja huomattavat veron korotukset. Tämä kaikki merkinnee vaikeuksia niin terveydenhuollossa kuin sosiaaliturvankin osalta.
¤
Fears of A Second Financial Crash Are Real
Congress Lacks “Appetite” for Action
by Danny Schechter
Global Research, March 5, 2010
What will it take?  What are they waiting for? What part of the reality of a systemic crisis that will get worse don’t they get?
How is it possible that after near three years of economic turmoil, with possibly hundreds of TRILLIONs down the rabbit hole—not that anyone is counting or apparently can count—that the geniuses who run our economy still don’t “get” that the sh*t has already hit the fan? How many more jobs and homes have to be lost?
Michael Moore is not the only one predicting a second crash. Paul Krugman is all out words excoriating the Administration for its tepidness. Nouriel Roubini, who forecast the first meltdown, now says we are in serious danger of a “double-dip,” a lethal combo of rising inflation and deeper recession.
Woe to us if we can’t see the handwriting on so many walls.
The people in the know know that nothing has been fixed, know that all the stimuli have barely stimulated, that the new jobs bill will never generate the number of jobs that are needed, and that the banks have obscenely been raking in oodles of money thanks to all the financing taxpayers pumped into their coffers.
Even as the Obamaites finally get around to proposing a measure to break up the big banks and erode the notion of financial institutions being too big to fail, we have the New York Times telling us that Congress does not have the “appetite”—that’s the word they use—to tackle even modest financial reforms.
The “appetite” is missing. In the real world of appetites, food companies are recalling unsafe products every day because the food we eat is subjected to federal inspections. Not so for financial products.
The reason? Politics of course, but also the jillions that the financial services industry  has “invested” in bill killing, compromise-making, and just plain corrupting the legislative process.
This past week, the Roosevelt Institute sponsored a conference over at the Time Warner Center called Make Markets Be Markets (Makemarketsbemarkets.org) , published a book of essays and heard from a who’s who in the world of influential economists and analysts who gave high powered presentations, one after another, each more lucid than the next.
There was enough brainpower in the room to save the economy but, alas, no one seems to be listening. Some business media was there collecting sound bites but the urgency of the warnings did not transcend  the limits of the bubble of financial journalism.
For a long time, I wined about being ignored in not getting heard on the economic collapse, which of course, I am, but here were people with Nobel Prizes and PhDs and track records of making millions also being dissed and pissed.
Setting the stage was Joe Stiglitz who won a Nobel Prize for his work, and who left the World Bank with disgust over what they do. Stiglitz should be in Obama’s cabinet. Instead he is one of its critics.
The presentations started off with Simon Johnson, the former chief economist the IMF taking about the DOOM CYCLE—how we are just going around in cycles without really addressing the system nature of the crisis. He writes in the NY Times and on BaselineScenario.com which you should read every day. He calls the cycle “unsustainable and crazy” and says that “the destructive power of the down-cycle will overwhelm the restorative ability of government like  it did in 1929-31.”
Translation: Here we go again.
And then there was the super-articulate Raj Date who says we have to get rid of Frannie Mae and Freddy Mac before they get rid of our housing market. His analysis was detailed and textured. His conclusion simple: “they must be eliminated.” What is the Obama Administration doing about this? Nada.
It got better when the only woman on the panel, Harvard’s Elizabeth Warren mesmerized the room. She has become a TV fixture because of how charming, honest and forthright she has been in defending consumers from the rip offs that we are all menaced by. She is the chairperson of the House oversight committee on TARP and a leading advocate of an independent consumer protection agency. She is now watching as Senator Dodd and some of his GOP cronies try to bury it in the Federal Reserve Bank, a move that many of the conference criticized in light of the Fed’s history of doing so little to protect the rights of consumers.
After all the speakers presented their arguments, there were comments by George Soros, who also criticized the economics profession for missing the crisis, and businessman Jim Chanos who finally brought the discussion around to the presence of massive fraud and criminality in our financial markets. I spoke to that issue which I have just written a book on and made a film about when I got a chance to ask a question.
All too quietly, Wall Street firms are being sued for their many transgressions. A study by Gary Null found that over $430 billion has been paid to victimized parties by Wall Street firms in over 1500 cases.
Some examples:
*  Bank of America has spent $14.9 billion to settle 15 cases alleging various charges such as securities violations and mismanagement;
* Citigroup has spent over $13.9 billion to settle 12 cases alleging various charges including abusive lending practices and involvement in fraudulent activities;
* Merrill Lynch has spent $12.2 billion to settle cases involving various allegations including negligence and mismanagement of funds;
* Morgan Stanley has spent over $5 billion to settle 11 cases involving various allegations including failure to disclose material information to customers;
* Wachovia has spent over $9.5 billion to resolve allegations including misleading investors and conflicts of interest;
UBS has spent $19.5 billion to settle 6 cases with various charges including misleading investors.
So much information is now out there but to what effect? What more do we need to know?
There is a time for research and a time for advocacy, a time to try to lobby in the suites and a time for marching in the streets. Students on US campuses and workers in Greece have been battling the effects of the crisis.
It is now time to go after the causes.
The public is open to acting. The most recent Zogby poll reports:
“# 32% of U.S. adults say they have ”considered moving some or all of (their) banking from a large national bank to a community bank or credit union because (they) are unhappy with the policies or behavior of large national banks.”
# 14% have moved some of their banking in the past year from a large national bank to a community bank or credit union.
# 9% of all U.S. adults have moved some of their business from large national banks as a protest.
People are pissed, far angrier than the media lets on. The lines are being drawn. That hard rain is going to fall.

{News Dissector Danny Schechter is a blogger, author and filmmaker. His latest work is Plunder The Crime of Our Time on the financial crisis as a crime story (Punderthecrimeofourtime.com)}
(Danny Schechter, nicknamed ”The News Dissector,” is a television producer, independent filmmaker, blogger, and media critic who writes and lectures frequently about the media in the United States and worldwide.)

Plunder: The Crime of Our Time

The ”News Dissector” explores how the financial crisis was built on a foundation of criminal activity uncovering the connection between the collapse of the housing market and the economic catastrophe that followed.
¤

”Rotat pois laivasta!” (Mauri Sariolan romaani vuodelta 1956)
¤
Nokia Siemens Networks (NSN)

Executive Management Team:
Corporate Affairs: Lauri Kivinen [aka Ilari Vinkuen]

Lauri Kivinen, alias Ilari Vinkuen, on nimitetty Yle vapaamuurari-johtoisen hallituksen toimesta Ylen toimitusjohtajaksi  1.5.2010 lukien eli suomalaisen työn päivästä (2010) lukien.
(Taidatkos sellaisen nimityksen kornimmin ja suomalaista työtä pilkatummin tehdä?)

Ilari Vinkuen (huilu, laulu) (alias Ylen tuleva toimitusjohtaja Lauri Kivinen) kuuluu Åttopojat-orkesteriin, joka on levyttänyt muun muassa orkesterin ”kauneimmat [sic!] snapsilaulut” nimikkeellä mainostaman CD-levyn. Se sisältää muun ohella Olof Palmea herjaavan ja Olof Palmen murhalla ilkamoivan pilkkalaulun ’Olof Palme’. Sanat menevät ruotsiksi seuraavaan tapaan:

”Olof Palme gick på bio,
tra la la la laa, tra lal lal laa.
Han kom ut strax efter tio,
tra la la la laa, tra lal lal laa.
Skottet brann, blodet rann,
Olof Palme - han försvann.
Olof Palme gick på bio,
tra la la la laa, tra lal lal laa.

Lisbeth såg pistolen blänka,
tra la la la laa, tra lal lal laa.
Strax därefter blev hon änka,
tra la la la laa, tra lal lal laa.
Mördarn sprang, han försvann,
Tunnelgatan bytte namn.
Olof Palme gick på bio,
tra la la la laa, tra lal lal laa.
(…)”
¤
”NSN pudotti yt-pommin”
Julkaistu: 4.3.2010
”Nokia Siemens Networks aloittaa Suomessa yt-neuvottelut.
Yhtiö on (…) [4.3.2010] kutsunut henkilöstön edustajat yt-neuvotteluihin koskien tarvetta vähentää enintään 450 työpaikkaa Suomessa. Tämänpäiväinen ilmoitus liittyy 3. marraskuuta 2009 kerrottuun tavoitteeseen paremman taloudellisen tuloksen saavuttamiseksi.
(…)
NSN ilmoitti marraskuussa 2009, että sen tavoitteena ovat vuosittaiset 500 miljoonan euron säästöt Nokia Siemens Networksin ei-IFRS-liiketoimintakuluissa ja välillisissä tuotantokustannuksissa vuoden 2011 loppuun mennessä.
(…)
Henkilöstön vähennyssuunnitelmat ovat yt-neuvottelujen alaisia. Neuvottelut alkavat maaliskuun 10. päivänä.”
(http://www.uusisuomi.fi/raha/86598-nsn-pudotti-yt-pommin)
¤ ¤
Mordechai Vanunu’s Nobel Stand
by Rannie Amiri
Global Research, March 4, 2010

“He [Vanunu] has written letters to us this year and last year also, where he stated explicitly that he did not want to be a candidate for the Nobel Peace Prize. The reason he gave was that Simon Peres had received the Nobel Peace Prize, and Peres he alleged was the father of the Israeli atomic bomb and he did not want to be associated with Peres in any way.” – Geir Lundestad, Director of the Norwegian Nobel Institute and Secretary of the Norwegian Nobel Committee, 24 February 2010.
For the first time in the history of the Norwegian Nobel Committee, a preemptive request to withdraw a nomination—by the nominee—was made.
It was revealed last week that in a letter to the Committee, Mordechai Vanunu had asked for his candidacy to be rescinded. It was unusual enough for Geir Lundestad to acknowledge that a nomination had even been received, let alone publicly disclose Vanunu’s request. But for Vanunu—a man who should have been awarded the Peace Prize long ago—it was in full keeping with the dignity, integrity and uncompromising nature of one to whom the world owes a great debt.

Mordechai Vanunu – more than just a whistleblower
Vanunu worked as a technician at Israel’s Dimona nuclear plant in the Negev Desert from 1976-1985. In a 1986 interview with The Sunday Times, he courageously exposed, for the first time, his country’s clandestine nuclear activity. A week prior to the interview’s publication, he was lured by a Mossad agent from London to Rome, where he was apprehended and whisked off to Israel. In secret proceedings, Vanunu stood trial for treason, was swiftly convicted, and sentenced to 18 years behind bars. He spent more than 11 of them in solitary confinement.
Vanunu was released from Ashkelon’s Shikma prison in April 2004, unapologetic and unrepentant. “I am proud and happy to do what I did,” he said.

As for enduring nearly two decades of incarceration?
“I said to the Shabak [Shin Bet], the Mossad, ‘you didn’t succeed to break me, you didn’t succeed to make me crazy.’”

Conditions of his parole prohibited him from speaking with journalists, supporters, or non-Israelis of any kind. He was restricted from travelling within the country and barred altogether from leaving it.
In 2007, Vanunu was found to be in violation of his parole, in part for attempting to travel from Jerusalem to Bethlehem, and it landed him in jail for another three months. Being a convert to Christianity and an advocate for Palestinian rights did not help his case, but only served to increase the scorn heaped upon him by his countrymen.
Although the term “whistleblower” is usually appended to Vanunu’s name, the description is weak and understated. He was more like the “siren” that alerted the world to Israel’s undeclared nuclear bombs and the introduction of weapons of mass destruction to the Middle East.

Shimon Peres – architect of Israel’s nuclear weapons program
In 1953, Israeli Prime Minister David Ben Gurion appointed a young Shimon Peres to become Director-General of the Ministry of Defense. Acting in this capacity, Peres helped draw up the 1956 Protocol of Sèvers (in the run-up to the British, French and Israeli attack on Suez). Those meetings led him to enlist France’s help in constructing the Negev Nuclear Research Center.
Peres’ critical involvement in developing Israel’s nuclear capability was detailed in “Shimon Peres – The Biography” by historian Michael Ben-Zohar. According to Reuters, “The book divulges new details of how Peres served as a behind-the-scenes architect of Israel’s military might, securing weapons secretly and buying an atomic reactor from France”
It was specifically because Peres had pioneered Israel’s nuclear weapons program that Vanunu asked his name be taken off the list of Nobel candidates. He wanted no association with the alleged “dove,” who as foreign minister was the recipient of the 1994 Peace Prize along with Israeli Prime Minister Yitzhak Rabin and Palestinian National Authority President Yasser Arafat.

Shimon Peres – apologist for a massacre
It was during Israel’s “Grapes of Wrath” campaign in Lebanon that the April 1996 Qana massacre took place. At a United Nations compound near the village of Qana, 800 Lebanese civilians had sought refuge from the fighting. Showing utter disregard for both the U.N. and the civilians they sheltered, the compound was shelled by the Israelis, killing 106 innocents and injuring more than 100.
Israel first said Hezbollah positions and not the U.N compound was their target (although they were aware of its exact coordinates). They later said the facility was inadvertently hit due to “incorrect targeting based on erroneous data” and the use of outdates maps (the ever-shifting explanations offered by the Israelis for a deliberate strike of a U.N. facility would later be repeated in the 2008-2009 Gaza War).
It was then Prime Minister Peres who finally justified the attack by blaming Hezbollah for it, using the tired, discredited, and oft-repeated “human shield” excuse (yet another tool used again by the Israel Defense Forces to rationalize the massacre of civilians in the Gaza War).
A subsequent U.N. investigation concluded it was unlikely that the shelling of the Qana compound was due to gross technical or procedural errors. An investigation conducted by Amnesty International found that the attack was “intentional and is condemned.” Human Rights Watch’s report similarly stated, “We have declared this a massacre that was intentional using very highly accurate missiles and explosives.”

What the Nobel Committee and Vanunu should do
As the person who exposed Israel’s nuclear weapons program, Vanunu’s conscientious, principled position of requesting his name be removed from consideration for the same Peace Prize won by the man who fathered it, is admirable.
The Nobel Committee should not only continue to consider Vanunu however, but award its Peace Prize to him, if for no other reason than to redeem itself as a body recognizing deeds, not hopes.
An ignominious spotlight would then shine on Israel for preventing Vanunu from traveling to Norway to accept it, although he would still likely decline the Prize. If permitted to hold a press conference, it would give Vanunu the opportunity to tell the world of Peres’ shameful role in introducing nuclear weapons to the Middle East, to talk of the massacre at Qana that occurred under his leadership, to speak about the war crimes committed in Gaza and of Israel’s brutal occupation of East Jerusalem and the West Bank.

It is time once again for the Siren to sound.

Vaikeavammaisen henkilön subjektiivisesta oikeudesta (A) henkilökohtaiseen apuun ja (B) palveluasumiseen vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (380/1987) [jäljempänä myös: vammaispalvelulaki; VPL] ja vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen (759/1987) [jäljempänä myös: VPA] mukaan

(A) Vaikeavammaisen henkilön subjektiivisesta oikeudesta henkilökohtaiseen apuun

[Pääsääntö:] Kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle henkilökohtaista apua, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista (ks. VPL 8 §:n 2 momentin 1 virke).

[Poikkeus:] Kunnalla ei kuitenkaan ole erityistä velvollisuutta henkilökohtaisen avun järjestämiseen, jos vaikeavammaisen henkilön riittävää huolenpitoa ei voida turvata avohuollon toimenpitein (ks. VPL 8 §:n 2 momentin 2 virke).

”Ehdotuksen mukaan kunnalla ei olisi velvollisuutta järjestää (…) henkilökohtaista apua niille hyvin vaikea- ja monivammaisille henkilöille, joiden vaikean vamman tai sairauden takia tarvittavaa riittävää huolenpitoa ei ole mahdollista turvata avohuollon toimenpitein vaan joiden kohdalla tarvitaan pääasiassa sairaanhoidon osaamista tai muuta erityisosaamista jatkuvasti tai pitkäaikaisesti. Säännös pitää sisällään myös ne tilanteet, joissa henkilö jo on palvelu- ja hoidontarpeensa kannalta perustellusti laitoshoidossa” (HE 166/2008).

Henkilökohtainen apu

Henkilökohtaisella avulla tarkoitetaan VPL:ssa vaikeavammaisen henkilön välttämätöntä avustamista kotona ja kodin ulkopuolella:

1) päivittäisissä toimissa;

2) työssä ja opiskelussa;

3) harrastuksissa;

4) yhteiskunnallisessa osallistumisessa; tai

5) sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä. (ks. VPL 8 c §:n 1 momentti)

Henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan 1 momentissa tarkoitettuja toimia suorittaessaan. Henkilökohtaisen avun järjestäminen edellyttää, että vaikeavammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa (VPL 8 c §:n 2 momentti).

”Henkilökohtaisen avun luonteeseen kuuluu se, että avun tarvitsijalla on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa. Jos avun ja avustamisen tarve perustuu pääosin hoivaan, hoitoon ja valvontaan, tulisi siihen vastata muulla tavoin kuin henkilökohtaisella avulla” (HE 166/2008).

Huomautus: VPL 8 c §:n 2 momentissa ei säädetä siitä, minkälaisella vaikeavammaisella henkilöllä on subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen apuun. Toisin sanoen: se oikeuskysymys, millaisella vaikeavammaisella henkilöllä on subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen apuun, ratkaistaan VPL 8 §:n 2 momentin 1 virkkeen nojalla ja ottaen huomioon VPL 8 c §:n 3 momentin säännöksen (siitä, millaista henkilöä on pidettävä vaikeavammaisena henkilökohtaista apua järjestettäessä). Näin ollen VPL 8 c §:n 2 momentin voidaan katsoa vahvistavan VPL 8 §:n 2 momentin 2 virkkeen säännöstä, jonka mukaan ”[k]unnalla ei (…) ole erityistä velvollisuutta (…) henkilökohtaisen avun järjestämiseen, jos vaikeavammaisen henkilön riittävää huolenpitoa ei voida turvata avohuollon toimenpitein”.

Summa summarum: Mikäli vaikeavammaisen henkilön riittävä huolenpito voidaan turvata avohuollon toimenpitein, hänellä on VPL 8 §:n 2 momentin 1 virkkeessä tarkoitettu subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen apuun.

Vaikeavammainen henkilö henkilökohtaista apua järjestettäessä

Henkilökohtaista apua järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään henkilöä, joka tarvitsee pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua suoriutuakseen 1 momentissa tarkoitetuista toiminnoista eikä avun tarve johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista (VPL 8 c §:n 3 momentti).

Henkilökohtaista apua on järjestettävä päivittäisiä toimia, työtä ja opiskelua varten siinä laajuudessa kuin vaikeavammainen henkilö sitä välttämättä tarvitsee (VPL 8 c §:n 4 momentti).

Edellä 1 momentin 3–5 kohdissa tarkoitettuja toimintoja varten henkilökohtaista apua on järjestettävä vähintään 30 tuntia kuukaudessa, jollei tätä pienempi tuntimäärä riitä turvaamaan vaikeavammaisen henkilön välttämätöntä avuntarvetta (VPL 8 c §:n 5 momentti).[x]

[x] Huom! ”Muihin tarkoituksiin kuin päivittäisiin toimiin, työhön ja opiskeluun annettavan henkilökohtaisen avun vähimmäismäärä olisi kuitenkin aluksi 10 tuntia kuukaudessa ja vasta vuoden 2011 alusta 30 tuntia” (HE 166/2008 vp).

Henkilökohtaisen avun järjestämistavat

Henkilökohtaisen avun järjestämistavoista päätettäessä ja henkilökohtaista apua järjestettäessä kunnan on otettava huomioon vaikeavammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset sekä palvelusuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avun tarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan (VPL 8 d §:n 1 momentti).

Kunta voi järjestää henkilökohtaista apua:

1) korvaamalla vaikeavammaiselle henkilölle henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta aiheutuvat kustannukset työnantajan maksettavaksi kuuluvine lakisääteisine maksuineen ja korvauksineen sekä muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut;

2) antamalla vaikeavammaiselle henkilölle avustajapalveluiden hankkimista varten sosiaalihuoltolain 29 a §:ssä tarkoitetun palvelusetelin, jonka arvo on kohtuullinen; taikka

3) hankkimalla vaikeavammaiselle henkilölle avustajapalveluita julkiselta tai yksityiseltä palvelujen tuottajalta tai järjestämällä palvelun itse taikka sopimuksin yhdessä muun kunnan tai muiden kuntien kanssa. (VPL 8 d §:n 2 momentti)

Edellä 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa vaikeavammaista henkilöä on tarvittaessa ohjattava ja autettava avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa (VPL 8 d §:n 3 momentti).

(B) Vaikeavammaisen henkilön subjektiivisesta oikeudesta palveluasumiseen

[Pääsääntö:] Kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle palveluasuminen, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista (ks. VPL 8 §:n 2 momentin 1 virke).

[Poikkeus:] Kunnalla ei kuitenkaan ole erityistä velvollisuutta palveluasumisen, jos vaikeavammaisen henkilön riittävää huolenpitoa ei voida turvata avohuollon toimenpitein (ks. VPL 8 §:n 2 momentin 2 virke).

”Ehdotuksen mukaan kunnalla ei olisi velvollisuutta järjestää palveluasumista (…) niille hyvin vaikea- ja monivammaisille henkilöille, joiden vaikean vamman tai sairauden takia tarvittavaa riittävää huolenpitoa ei ole mahdollista turvata avohuollon toimenpitein vaan joiden kohdalla tarvitaan pääasiassa sairaanhoidon osaamista tai muuta erityisosaamista jatkuvasti tai pitkäaikaisesti. Säännös pitää sisällään myös ne tilanteet, joissa henkilö jo on palvelu- ja hoidontarpeensa kannalta perustellusti laitoshoidossa” (HE 166/2008).

Palveluasumisen sisältö

Palveluasumiseen kuuluvat asunto sekä asumiseen liittyvät palvelut, jotka ovat välttämättömiä asukkaan jokapäiväiselle suoriutumiselle (VPA 10 §:n 1 momentti).

VPA 10 §:n 1 momentissa tarkoitettuja palveluja voivat olla avustaminen asumiseen liittyvissä toiminnoissa kuten liikkumisessa, pukeutumisessa, henkilökohtaisessa hygieniassa, ruokataloudessa ja asunnon siivouksessa sekä ne palvelut, joita tarvitaan asukkaan terveyden, kuntoutuksen ja viihtyvyyden edistämiseksi (ks. VPA 10 §:n 2 momentti).

Huomautus: Mikäli palveluasumiseen oikeutettu vaikeavammainen henkilö välttämättä tarvitsee (a) kaikkia VPA 10 §:n 2 momentissa tarkoitettuja palveluja ja (b) avustamista kaikissa samassa momentissa tarkoitetuissa toiminnoissa, kunnan järjestettävään palveluasumiseen tulee sisällyttää kaikki sanotut palvelut ja avustaminen kaikissa sanotuissa toiminnoissa.

Vaikeavammainen henkilö palveluasumista järjestettäessä

Palveluasumista järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään henkilöä, joka vammansa tai sairautensa vuoksi tarvitsee toisen henkilön apua päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa jatkuvaluonteisesti, vuorokauden eri aikoina tai muutoin erityisen runsaasti (VPA 11 §).

*

Vammaispalvelulain (VPL) tarkoitus

Vammaispalvelulain (VPL) tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä (ks. VPL 1 §).

Vastuu palvelujen ja tukitoimien järjestämisestä

Kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää (VPL 3 §:n 1 momentti).

Vammaispalvelulain (VPL) Tämän lain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestettäessä on otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve (ks. VPL 3 §:n 2 momentti).

Vammaispalvelulain (VPL) suhde muuhun lainsäädäntöön

Vammaispalvelulain (VPL) mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestetään, jos vammainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja tai tukitoimia muun lain nojalla (ks. VPL 4 §:n 1 momentin 1 virke). Kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain (519/1977) 1 §:ssä tarkoitetulle henkilölle järjestetään kuitenkin hänen vammaisuutensa edellyttämiä palveluja ja tukitoimia ensisijaisesti tämän lain nojalla siltä osin kuin ne ovat hänen palveluntarpeeseensa nähden riittäviä ja sopivia sekä muutoinkin hänen etunsa mukaisia (VPL 4 §:n 1 momentin 2 virke).

Sen estämättä, mitä VPL 4 §:n 1 momentissa on säädetty, voidaan vammaiselle henkilölle antaa tämän lain mukaisia palveluja tai taloudellisia tukitoimia, jos 1 momentissa tarkoitetun muun lain nojalla annettavan palvelun tai etuuden saaminen viivästyy (ks. VPL 4 §:n 2 momentti).

”The final march for reform has begun, (…)”
(Barack Obama 3.3.2010)

”Last Thursday’s first-of-its-kind summit capped off a debate that has lasted nearly a year. Every idea has now been put on the table. Every argument has been made. Both parties agree that the status quo is unacceptable and gets more dire each day. Today, I want to state as clearly and forcefully as I know how: Now is the time to make a decision about the future of health care in America.
The final proposal I’ve put forward draws on the best ideas from all sides, including several put forward by Republicans at last week’s summit. It will put Americans in charge of their own health care, ensuring that neither government nor insurance company bureaucrats can ration, deny, or put out of financial reach the care our families need and deserve.
I strongly believe that Congress now owes the American people a final vote on health care reform. Reform has already passed the House with bipartisan support and the Senate with a super-majority of sixty votes. Now it deserves the same kind of up-or-down vote that has been routinely used and has passed such landmark measures as welfare reform and both Bush tax cuts.
Earlier today, I asked leaders in both houses of Congress to finish their work and schedule a vote in the next few weeks. From now until then, I will do everything in my power to make the case for reform. And now, I’m asking you, the members of the Organizing for America community, to raise your voice and do the same.
The final march for reform has begun, and your participation is crucial. Please commit to join with me to take reform across the finish line.
Essentially, my proposal would change three things about the current health care system:
First, it would protect all Americans from the worst practices of insurance companies. Never again will the mother with breast cancer have her coverage revoked, see her premiums arbitrarily raised, or be forced to live in fear that a pre-existing condition will bar her from future coverage.
Second, my proposal would give individuals and small businesses the same choice of private health insurance that members of Congress get for themselves. And my proposal says that if you still can’t afford the insurance in this new marketplace, we will offer you tax credits based on your income — tax credits that add up to the largest middle class tax cut for health care in history.
Finally, my proposal would bring down the cost of health care for everyone — families, businesses, and the federal government — and bring down our deficit by as much as $1 trillion over the next two decades. These savings mean businesses small and large will finally be freed up to create jobs and increase wages. With costs currently skyrocketing, reform is vital to remaining economically strong in the years and decades to come.
(…)
When I talked about change on the campaign, this is what I was talking about: coming together to solve a huge problem that has been troubling America for 100 years and standing up to the special interests to deliver a brighter, smarter future for generations to come.
I look forward to signing this historic reform into law. And when I do, it will be because your organizing played an essential role in making change possible.”
”Thank you,
President Barack Obama”

Tiedote 25.2.2010 - KKO pyytää EU:n tuomioistuimelta ennakkoratkaisua Gataevin pariskunnan asiassa

Korkein oikeus (KKO) on päättänyt pyytää Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua Malik Gataevin ja Khadizhat Gataevan maasta luovuttamista koskevassa asiassa.
Ennakkoratkaisupyynnön mukaan asiassa on lukuisia eurooppalaista pidätysmääräystä ja rikoksentekijän luovuttamista käsittelevän puitepäätöksen tulkintaa koskevia kysymyksiä, joihin unionin tuomioistuimen tähänastisessa oikeuskäytännössä ei ole otettu kantaa. Euroopan unionin oikeuden mukaan unionin tuomioistuimella on toimivalta tämän kaltaisten tulkintakysymysten ratkaisemiseen, jotta tulkinnat muodostuisivat yhtenäisiksi koko unionin alueella. Tätä varten on käytössä ennakkoratkaisumenettely.
Gataevit oli tuomittu Liettuassa vuoden ja kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen muun muassa uhkauksesta ja kiristyksestä. Tuomioiden perusteella Liettuan oikeusministeriö pyysi marraskuussa 2009 pariskuntaa luovutettavaksi Suomesta Liettuaan. Gataevit ovat Venäjän kansalaisia.
Helsingin käräjäoikeus kieltäytyi tammikuussa luovuttamasta pariskuntaa muun muassa sillä perusteella, että pariskunta oli hakenut Suomesta turvapaikkaa ja hakemuksen käsittely on kesken. Syyttäjä valitti ratkaisusta korkeimpaan oikeuteen
Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, onko pariskunta Liettuan viranomaisten antaman eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella luovutettava Liettuaan heille tuomittujen vankeusrangaistuksien täytäntöönpanemiseksi. Pariskunta on vastustanut luovutusta muun muassa, koska he ovat hakeneet Suomesta turvapaikkaa ja koska he katsovat tulleensa Liettuassa väärin perustein tuomituiksi.
Korkein oikeus on pyytänyt, että ennakkoratkaisupyyntö käsitellään Euroopan unionin tuomioistuimessa erityisessä kiireellisessä menettelyssä. Korkein oikeus antaa ratkaisunsa sen jälkeen, kun unionin tuomioistuin on käsitellyt ennakkoratkaisupyynnön.
¤
K O R K E I N   O I K E U S
P Ä Ä T Ö S Diaarinro 1(28)
R2010/104 ja
R2010/105
Antopäivä Nro
MUUTOKSENHAKIJA Virallinen syyttäjä, kihlakunnansyyttäjä Janne Pitkävirta
VASTAPUOLET Malik Gataev, Venäjä
Khadizhat Gataeva, Venäjä
ASIA Henkilön luovuttaminen toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon
vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa
varten
RATKAISUT, JOIHIN ON HAETTU MUUTOSTA
Helsingin käräjäoikeuden päätökset 25.1.2010 nrot
653 ja 655
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU
Perustelut
(…)
Päätöslauselma
Korkein oikeus lykkää asian käsittelyä ja esittää Euroopan
unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymykset:

1. Miten on tulkittava neuvoston direktiivin 2005/85/EY
(turvapaikkamenettelydirektiivi) ja puitepäätöksen
2002/584/YOS määräysten suhdetta, kun eurooppalaisen pidätysmääräyksen
nojalla luovutettavaksi pyydetty henkilö, joka
on kolmannen valtion kansalainen, on hakenut täytäntöönpanojäsenvaltiossa
turvapaikkaa ja turvapaikkahakemus on vireillä
samanaikaisesti pidätysmääräyksen täytäntöönpanoa koskevan
asian kanssa?
a) Onko direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaiselle oikeudelle
jäädä jäsenvaltioon hakemuksen tutkinnan ajaksi annettava
etusija vai onko direktiivin 7 artiklan 2 kohtaa
tulkittava niin, että pidätysmääräyksen täytäntöönpano on
peruste, joka syrjäyttää 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun
oikeuden? Voidaanko puitepäätöksen mukaisesta luovuttamisesta
kieltäytyä vireillä olevan turvapaikkahakemuksen vuoksi,
vaikka puitepäätöksen 3 ja 4 artiklassa ei ole tätä
koskevaa kieltäytymisperustetta?
b) Onko direktiivin 7 artiklan 2 kohtaa tulkittava niin,
että se antaa jäsenvaltioille harkintavallan järjestää kohdassa
a tarkoitettu kysymys kansallisessa lainsäädännössä
haluamallaan tavalla?
c) Miten direktiivin 7 artiklaa on tulkittava edellä mainittujen
kysymysten osalta erityisesti silloin, kun pidätysmääräyksen
nojalla luovutettavaksi pyydetty henkilö on hakenut
turvapaikkaa olennaisesti samalla perusteella kuin millä
hän vastustaa luovutusta?
d) Jos turvapaikka myönnetään, seuraako tästä, että täytäntöönpanojäsenvaltion
tulee kieltäytyä luovuttamisesta?
Tämän tilanteen varalta viitataan lisäksi neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen
(kohdat a - c).

2. Onko puitepäätöstä, ottaen huomioon yhtäältä sen 1 artiklan
2 kohdasta ilmenevä periaate sekä toisaalta Euroopan
unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklan 1 kohdan määräykset
ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan määräykset, tulkittava
niin, että puitepäätöksen 3 ja 4 artikloissa mainittujen
kieltäytymisperusteiden lisäksi puitepäätöksen 12. ja 13.
johdantokappale huomioon ottaen luovuttamisesta voidaan
kieltäytyä myös muilla, johdantokappaleissa mainittuihin
seikkoihin nojautuvilla perusteilla?
a) Mikäli puitepäätöstä on näin tulkittava, mihin perusteisiin
täytäntöönpanojäsenvaltio voi tai mihin sen tulee
tällöin nojautua? Voiko jäsenvaltio tällöin nojautua niihin
tulkintaperiaatteisiin, jotka on omaksuttu Euroopan ihmisoikeussopimuksen
osalta rikokseen perustuvaa luovuttamista
koskevassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä?
Voiko jäsenvaltio nojautua myös sellaisiin perusteisiin,
jotka laajentavat kieltäytymisperusteita verrattuna
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä omaksuttuihin
tulkintaperiaatteisiin?
b) Mikäli puitepäätöstä on tulkittava siten, että pidätysmääräyksen
täytäntöönpanosta voidaan kieltäytyä myös
muilla kuin 3 ja 4 artikloissa mainituilla perusteilla, seuraako
tästä myös, että puitepäätös sallii jäsenvaltiolle
kieltäytymisen rangaistuksen täytäntöön panemista varten annetun
pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta sellaistenkin
seikkojen vuoksi, jotka koskevat pidätysmääräyksen antaneessa
valtiossa annetun tuomion sisältöä tai perusteita taikka
tuomioon johtaneen oikeudenkäyntimenettelyn asianmukaisuutta
ja jotka edellyttävät tällaisten väitteiden tutkimista siinä
jäsenvaltiossa, jolta pidätysmääräyksen täytäntöönpanoa on
pyydetty? Minkälaisin tarkemmin edellytyksin tai perustein
tällainen tutkiminen (“révision au fond”) voi tulla kysymykseen?
c) Onko puitepäätöstä tulkittava niin, että se muun muassa
sallii jäsenvaltiolle kieltäytymisen luovutuksesta rangaistuksen
täytäntöönpanoa varten annetun pidätysmääräyksen
perusteella, jos on perusteltua syytä epäillä, ettei oikeudenkäynti,
jossa rangaistus on tuomittu, ole ollut oikeudenmukainen,
koska tuomittuun on kohdistettu tuomioistuinmaan
viranomaisten taholta vainoa, joka on ilmennyt syrjivänä
syytteeseen panemisena?

3. Voidaanko puitepäätöksen määräyksiä tulkita niin, että
luovuttamisesta voidaan kokonaan kieltäytyä tilanteessa,
jossa puitepäätöksen 23 artiklan 4 kohdan mukaisista vakavista
humanitäärisistä, esimerkiksi terveydellisistä syistä
luovuttamista voidaan tilapäisesti lykätä, jos luovuttamisen
kohtuuttomuus ei tällöin olisi poistettavissa täytäntöönpanoa
lykkäämällä.

4. Mikäli puitepäätöstä on tulkittava siten, että pidätysmääräyksen
täytäntöönpanosta voidaan kieltäytyä jollakin
sellaisella perusteella, josta puitepäätöksessä ei ole nimenomaisia
määräyksiä, mitä edellytyksiä tällaiselle kieltäytymiselle
on asetettava erityisesti silloin, kun pidätysmääräys
on annettu rangaistuksen täytäntöön panemista varten?
a) Onko tällöin vastaavasti noudatettava puitepäätöksen
4 artiklan 6 kohdan määräyksiä? Toisin sanoen onko pidätysmääräyksen
täytäntöönpanosta kieltäytymisen edellytyksenä,
että luovutettavaksi pyydetty on täytäntöönpanojäsenvaltion
kansalainen tai siellä vakinaisesti asuva henkilö ja että
tämä valtio sitoutuu panemaan rangaistuksen tai toimenpiteen
itse täytäntöön kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti?
b) Onko kieltäytymisen edellytykseksi asetettava ainakin
se, että valtio, jolta luovuttamista on pyydetty, sitoutuu
panemaan rangaistuksen tai toimenpiteen itse täytäntöön
kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti?
c) Mikäli puitepäätöstä on tulkittava siten, että se
joissakin tapauksissa sallii kieltäytymisen rangaistuksen
täytäntöön panemista varten annetun pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta
sellaisilla perusteilla, jotka koskevat pidätysmääräyksen
antaneessa valtiossa annetun tuomion sisältöä
tai perusteita taikka tuomioon johtaneen oikeudenkäyntimenettelyn
asianmukaisuutta, onko kieltäytyminen tällöin sallittu
ilman a tai b kohdissa tarkoitettuja edellytyksiä?

5. Mitä merkitystä pidätysmääräyksen täytäntöönpanon kannalta
tulee tai voidaan antaa sille, että pidätetty, joka on
kolmannen valtion kansalainen, vastustaa luovutusta väittämällä,
että häntä uhkaa pidätysmääräyksen antaneessa valtiossa
karkotus kolmanteen valtioon?
a) Mitä merkitystä mainitunlaisella vastustamisperusteella
on ottaen huomioon puitepäätöksen määräykset sekä ne
velvollisuudet, joita pidätysmääräyksen antaneella jäsenvaltiolla
on kolmansien maiden kansalaisiin nähden unionin
oikeuden nojalla, muun muassa neuvoston direktiivien
2004/83/EY ja 2005/85/EY perusteella?
b) Voiko tässä yhteydessä olla merkitystä puitepäätöksen
28 artiklan 4 kohdalla, jonka mukaan eurooppalaisen pidätysmääräyksen
nojalla luovutettua henkilöä ei saa luovuttaa
kolmanteen valtioon ilman luovuttaneen jäsenvaltion toimivaltaisen
viranomaisen suostumusta. Voiko mainittu kielto
koskea rikokseen perustuvan luovuttamisen ohella myös muunlaista
maasta poistamista, kuten karkotusta, ja millä edellytyksin?

6. Onko Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-105/03,
Pupino, antaman tuomion 16.6.2005 perustelujen kohdissa 34
ja 42 - 44 todettu kansallisen tuomioistuimen velvollisuus
tulkita kansallista oikeutta puitepäätöksen mukaisesti voimassa
riippumatta siitä, koituuko puitepäätöksen edellyttämä
tulkinta yksityisen asianosaisen eduksi vai hänen vahingokseen,
kun kysymys ei ole mainitun tuomion kohdassa 44 - 45
tarkoitetuista tilanteista?
Saatuaan ennakkoratkaisun Korkein oikeus antaa päätöksen
asiassa.

(…)

Bernanke: ”The US Could Soon Face A Debt Crisis Like The One In Greece”

by Washington’s Blog
Global Research, February 27, 2010
Washington’s Blog - 2010-02-26

”Bernanke is now joining Rosenberg, Ferguson and Faber, Edwards, Grice and many others in warning that the debt crisis rearing its head in Greece may spread to America, causing U.S. interest rates to climb.
As the Washington Times wrote yesterday:
With uncharacteristic bluntness, Federal Reserve Chairman Ben S. Bernanke warned Congress on Wednesday that the United States could soon face a debt crisis like the one in Greece, and declared that the central bank will not help legislators by printing money to pay for the ballooning federal debt.
Recent events in Europe, where Greece and other nations with large, unsustainable deficits like the United States are having increasing trouble selling their debt to investors, show that the U.S. is vulnerable to a sudden reversal of fortunes that would force taxpayers to pay higher interest rates on the debt, Mr. Bernanke said.
”It’s not something that is 10 years away. It affects the markets currently,” he told the House Financial Services Committee. ”It is possible that bond markets will become worried about the sustainability [of yearly deficits over $1 trillion], and we may find ourselves facing higher interest rates even today.”
Yes, massive debt overhangs do matter.
Contrary view: A very smart financial expert disagrees, telling me:
Higher interest rates do not equal a debt crisis.
Greece’s situation is not comparable to the US. Greece’s situation is comparable to that of California. It makes a big difference whether you control your currency or not.”
¤
”The truth about the Mossad”

”The recent, outlandish assassination in Dubai may prove the most damaging yet in the Mossad’s history of high-profile, bungled operations. How did it squander its reputation for ruthless brilliance?”
Ian Black
The Guardian, Friday 19 February 2010
”Last November, a sharp-eyed Israeli woman named Niva Ben-Harush was alarmed to notice a young man attaching something that looked suspiciously like a bomb to the underside of a car in a quiet street near Tel Aviv port. When police arrested him, he claimed to be an agent of the Mossad secret service taking part in a training exercise: his story turned out to be true – though the bomb was a fake.”

”No comment was forthcoming from the Israeli prime minister’s office, which formally speaks for – but invariably says nothing about – the country’s world-famous espionage organisation. The bungling bomber was just a brief item on that evening’s local TV news.
There was, however, a far bigger story – one that echoed across the globe – two years ago this week, when a bomb in a Pajero jeep in Damascus decapitated a man named Imad Mughniyeh. Mughniyeh was the military leader of Lebanon’s Shia movement Hizbullah, an ally of Iran, and was wanted by the US, France and half a dozen other countries. Israel never went beyond cryptic nodding and winking about that killing in the heart of the Syrian capital, but it is widely believed to have been one of its most daring and sophisticated clandestine operations.
The Mossad, like other intelligence services, tends to attract attention only when something goes wrong, or when it boasts a spectacular success and wants to send a warning signal to its enemies. Last month’s assassination of a senior Hamas official in Dubai, now at the centre of a white-hot diplomatic row between Israel and Britain, is a curious mixture of both.
With its cloned foreign passports, multiple disguises, state-of-the-art communications and the murder of alleged arms smuggler Mahmoud al-Mabhouh – one of the few elements of the plot that was not captured on the emirate’s CCTV cameras – it is a riveting tale of professional chutzpah, violence and cold calculation. And with the Palestinian Islamist movement now vowing to take revenge, it seems grimly certain that it will bring more bloodshed in its wake.
The images from Dubai follow the biblical injunction (and the Mossad’s old motto):”By way of deception thou shalt make war.” The agency’s job, its website explains more prosaically, is to ”collect information, analyse intelligence and perform special covert operations beyond [Israel’s] borders.”
Founded in 1948 along with the new Jewish state, the Mossad largely stayed in the shadows in its early years. Yitzhak Shamir, a former Stern Gang terrorist and future prime minister, ran operations targeting German scientists who were helping Nasser’s Egypt build rockets – foreshadowing later Israeli campaigns to disrupt Iraqi and (continuing) Iranian attempts to acquire nuclear and other weapons.
(…)
Some details of the assassination of Mabhouh last month echo elements of the campaign against Black September – which ended with the catastrophic arrest of five Mossad agents. Sylvia Raphael, a South African-born Christian with a Jewish father, was sentenced to five years in a Norwegian prison (of which she served slightly over a year); she may have been among the young Europeans in Israel who were discreetly asked, in nondescript offices in Tel Aviv, if they wished to volunteer for sensitive work involving Israel’s security. Other agents who had been exposed had to be recalled, safe houses abandoned, phone numbers changed and operational methods modified.
Over the years, the Mossad’s image has been badly tarnished at home as well as abroad. It was blamed in part for failing to get wind of Egyptian-Syrian plans for the devastating attack that launched the 1973 Yom Kippur war. Critics wondered whether the spies had got their priorities right by focusing on hunting down Palestinian gunmen in the back alleys of European cities, when they should have been stealing secrets in Cairo and Damascus. The Mossad also played a significant, though still little-known, role in the covert supply of arms to Ayatollah Khomeini’s Iran to help fight Saddam Hussein’s Iraq, as part of the Iran-Contra scandal during Ronald Reagan’s presidency.
It has, in addition, suffered occasional blows from its own disgruntled employees. In 1990, a Canadian-born former officer called Victor Ostrovsky blew the whistle on its internal organisation, training and methods, revealing codenames including ”Kidon” (bayonet), the unit in charge of assassinations. An official smear campaign failed to stop Ostrovsky’s book, so the agency kept quiet when another ostensibly inside account came out in 2007. It described the use of shortwave radios for sending encoded transmissions, operations in Iran for collecting soil samples, and joint operations with the CIA against Hezbollah.
But the worst own goal came in 1997, during Binyamin Netanyahu’s first term as prime minister. Mossad agents tried but failed to assassinate Khaled Mash’al – the same Hamas leader who is now warning of retaliation for Mabhouh’s murder – by injecting poison into his ear in Amman, Jordan. Using forged Canadian passports, they fled to the Israeli embassy, triggering outrage and a huge diplomatic crisis with Jordan. Danny Yatom, the then Mossad chief, was forced to quit. Ephraim Halevy, a quietly spoken former Londoner, was brought back from retirement to clear up the mess.
The Dubai assassination, however, may yet turn out to be far more damaging – not least because the political and diplomatic context has changed in the last decade. Israel’s reputation has suffered an unprecedented battering, reaching a new low during last year’s Operation Cast Lead in the Gaza Strip. ”In the current climate, the traces left behind in Dubai are likely to lead to very serious harm to Israel’s international standing,” the former diplomat Alon Liel commented yesterday.
Even though Israel is maintaining its traditional policy of ”ambiguity” about clandestine operations, refusing to confirm or deny any involvement in Dubai, nobody in the world seems to seriously question it. That includes almost all Israeli commentators, who are bound by the rules of military censorship in a small and talkative country where secrets are often quite widely known.
It would be surprising if a key part of this extraordinary story did not turn out to be the role played by Palestinians. It is still Mossad practice to recruit double agents, just as it was with the PLO back in the 1970s. News of the arrest in Damascus of another senior Hamas operative – though denied by Mash’al – seems to point in this direction. Two other Palestinians extradited from Jordan to Dubai are members of the Hamas armed wing, the Izzedine al-Qassam brigades, suggesting treachery may indeed have been involved. Previous assassinations have involved a Palestinian agent identifying the target.
Yossi Melman, the expert on intelligence for Israel’s Haaretz newspaper, worries that, as before the 1973 war, the Israeli government may be getting it wrong by focusing on the wrong enemy – the Palestinians – instead of prioritising Iran and Hizbullah.
(…)
In western countries, including Britain, there was widespread anger at the 1,400 Palestinian casualties of the Gaza war. Barack Obama has declared the occupation ”intolerable”. Netanyahu heads the most rightwing coalition in Israel’s history; his famous quip that the Middle East is a ”tough neighbourhood” no longer seems to justify playing dirty.
Yet Israelis, and not just those on the right, worry that their very existence as an independent state is being de-legitimised. And, judging by the jobs section of the Mossad website, there are still plenty of opportunities for Israel’s wannabe spies: challenging positions are available for researchers, analysts, security officers, codebreakers and other technical work. Speakers of Arabic and Persian are invited to apply to be intelligence officers.The work involves travel abroad and a ”young and unconventional” environment.
It is a novelty of this episode that ordinary Israeli citizens are angry that their identities appear to have been stolen by their own government’s secret servants – one reason why the Mossad chief Meir Dagan may find his days are numbered. (…) The day after the sensational CCTV images and passport photos were shown, the Israeli tennis champion Shahar Pe’er reached the quarter-finals of a major international competition in the emirate. ”Another successful operation in Dubai,” the Ynet website headlined its story.
(…)
¤
(Ian Black is the Guardian’s Middle East editor. In more than 25 years on the paper he has also been its European editor, diplomatic editor, foreign leader writer and Middle East correspondent.)